Bobath-kurssi

Olin 24.8 ja sitä seuraavan viikon (myös lauantai!) Bobath-kurssilla koe-eläimenä. Se kuulostaa karmealta! Mutta loppujenlopuksihan se ei sitä ole - molemmat osapuolet hyötyvät valtaisasti asiasta. Opskelijat oppivat ja minä saan kerrassaan intensiivisen jumppajakson. Eli kummallakaan osapuolella ei ole mitään valittamista; ei todellakaan!

Bobath-filosofia (täytyy kuulemma käyttää tuota filosofia-nimitystä) oli kehitetty joskus 30-luvulla. Sen kehitti aviopari - mies lääkäri ja vaimo jumppari. Molemmat olivat tsekkoslovakianjuutalaisia, joten siellä ei asiaa voinut tehdä. Natsi-Saksa järjesti turhan karskin leirityksen...No, Sveitsihän otti auliisti vastaan ammattitaitoiset (mutta ei kylläkään ammattitaidottomia tai maksukyvyttömiä) ihmiset...

Tämä kurssi järjestetään jo valmistuneille. He haluavat siis suuntautua tällaisiin asioihin. Minulla oli fysioterapeutti Sirpa Karvinen (edessä) ja toimintaterapeutti Mirja Lahtinen (takana). On muuten kerrassaan järkevää, että myös toimintaterapeutit osallistuvat tähän koulutukseen. Kurssi järjestettiin Meilahden sairaalassa, sen jumppaosastolla. Kurssin järjestäjät hoitelivat kuljetukseni invataksilla.

Oma fysioterapeuttini Anita Lagerqvist on aikoinaan osallistunut tällaiselle kurssille. Ja mitä ilmeisimmin piti asiasta.

Ensimmäinen päivä (tai siis oikeastaan pitäisi kait sanoa, jotain siihen suuntaan "ensimmäisen päivän hoitojakso") meni oikeastaan suunnilleen kokonaan minun tutkimiseeni. Se on itseasiassa varmaankin erittäin oleellinen osa kaikkea. Minä ainakin kiinnitän heti huomioni pääni jokseenkin karmeaan asentoon.

Jotain simppeleitä taivutuksia alettiin tekemään heti silloin ensimmäisenä päivänä. Homma oli ihan helppoa tuohon suuntaan. Toiseen ei!

Jumpparit yrittivät saada "aktiviteettia" kylkiini (tai jonnekin). Ja olivat ihan tyytyväisenoloisia saavutuksiinsa - ilmeisesti he saivat jotain jopa aikaiseksi.

Ja tässä on lähikuva asiasta. Olin pikkuisen huolestunut insuliinipumppuni kiinnityskohdasta. Mutta onneksi siihen ei kajottu...

Jumppareiden mukaan tässä selkäni oli tässä oikein kauniissa asennossa! Jaahas, voi ollakin, enhän minä tiedä sitä. Minä luotan ihan täysin asiantuntijoihin.

Minulla ei ollut mukanani käyttämääni rollaattoria. Silloin tilanne olisikin ollut se, että olisin ollut valmiiksi jo jumpan alkaessa sikaväsynyt. Ja se ei varmaankaan ole tarkoitus. Väsynyt on oltava jumpan jälkeen.

Homma ratkaistiin tällaisella ihmevirityksellä. Tai ei sitä miksikään ihmeviritykseksi voi nimittää: pyörillä kulkeva pöytä (se oli tosiaankin aikamoisen vilkkaastikulkeva) ja sitten jonkinlainen tyyny. Jonka jälkeen molemmat jumpparit antoivat ohjeita (toisen mukaan oikeastaan olisi pitänyt tuijottaa jalkoihinsa; toisen mukaan taas sitten ei).

Tuo takanaoleva rengas on ilmeisesti jonkinlainen olkapään kuntouttamishärveli. Tai jotain...

Keskiviikkona minä sitten unohdin tikitakikamerani kotiin. Voi minua! No, niin kuitenkin tapahtuu kuitenkin ennemmin tai myöhemmin! Tämä kuva on otettu jumpan jälkeen. Makaan sängylläni Ökö-kissani sylissä.

Ja silloin meni mielestäni asiat överiksi. En varmaankaan ole mitenkään kiitollinen potilas, jos olen täysin väsähtänyt. Mutta kyllä asiaa pitää ymmärtääkin: oppilaat olivat äärimmäisen innostuneita asiasta ja minusta ei varmaankaan saa ihmeemmin palautetta (jos sitten totaalista luhuistumista pitää palautteena (ei, ei, se ei ollut kovin lähellä)).

Sittenpä tuleekin torstai.

Opettaja opetti oppilaille jonkin ylen tehokkaan tavan käsitellä rintarankaa (tai jotain sellaista ilmeisesti). Hmm, eipä tuollaista ole tehty normaalissa jumppapaikassani. Mutta oli se ilmeisesti oikein tehokasta - näin voi päätellä oppilaiden ihastuneista reaktioista.

Sittenpä kuva leuastani. Kuulemma tämänsuhteen tilanne on parantunut paljon. No, ehkä niin...

Sitten pidettiin demo. Tämä oli oikein erinomainen idea! Oppilaat esittivät muille, mitä olivat saaneet aikaiseksi ja mitä olivat tekemässä.

Molemmat (voi raukkaparkoja) olivat äärimmäisen hermostuneita jutusta. Olivat valmistelleet sitä kerrassaan perusteellisesti. No joo, jokin määrä valmistelua voi olla ihan järkevää. Sanon minä - olen pitänyt muutamia kymmeniä seminaariesitelmiä ja jopa yhden kurssin (öhöm).

Napa lähelle selkärankaa; rintarangan ojennus; pää ylös. Kuulostaa kohtuullisen älyttömältä? No jaa, tuollaista minulle hoettiin suunnilleen tunti päivässä. Tässä kuvassa siihen on yhdistetty vielä lantionnosto.

Niin, yksi juttu unohtui. Jumppari touhuaa jotain oikean lapaluuni kanssa. En kylläkään tiedä mitä (tai miksi), mutta mitä ilmeisimmin se on aika raskasta touhua!

Jumpparit pelästyivät luettuaan tämän! Ja sitten sainkin selitystä asiasta: kuulemma olkapääni (tai oikeastaan lapaluuni) on kääntynyt voimakkaasti eteenpäin. Eli jumppari yrittää vääntää sitä edes pikkuisen oikeampaan asentoon.

Sittenpä pikkuisen painonsiirtoharjoituksia. Minusta vaikuttaa kylläkin, että ne ovat ihan täysin kyllästymiseni ehkäisemiseksi - filosofiassa todetaan ihan varmasti, että potilas kyllästyy, jos koko hoitokerta tehdään samaa. Siis silloin tehdään jotain muuta!

Minulle itselleni on aikamoisen tärkeää saada myös vastaus ihan yksinkertaiseen kysymykseen: miksi? Kyllähän se on oikeastaan räkänokkaisten pikkunatiaisten peruskysymys, mutta kyllä sitä on myös korkeammissa akateemisissa piireissä...

Tuolloin perjantai-illalla olin tosiaankin äärimmäisen väsynyt! Kaulaani kiinnittyvät lihakset (siis ne onnettomat vähäiset, jotka ovat säästyneet neurokirurgeilta) olivat kerrassaan täysin väsyneitä.

Ja sittenpä kurssin loppu ja lauantai!

Koko homma aloitettiin luonno´llisesti sillä lapaluujutulla. Se kun on niin tärkeä!

Tässä minä sitten "liikutan lapaluuta eestaas". Kuulostaa älyttömältä? Mutta sellaisen kepin kanssa tehtynä se myös näytti siltä!
Ja sittenpä lopussa otettiin kuva ryhmästämme. Ja kyllähän minäkin haluaisin nähdä heitä!

Bobath-filosofia

Tuollainen nimitys saa minulla kyllä karvat kauhusta pystyyn. Jotenkin tulee mieleen suunnilleen seuraavanlainen kauhukuva: Jo asian oppineet, valaistuneet, saarnaavat asian sisäistämistä haluaville (molemmilla osapuolilla samanlainen terve hullunkiilto silmissään). Shamaanirummut paukkuvat taustalla. Ja ajoittain joku sisäistämistä haluava saa slaagin, puhuu kielillä sun muuta. Ja ajoittain valaistuneet kaatavat halukkaita... No joo, ei se tuollaista ole...

Kysyin jumppareilta, saako tällaisen tekstin panna verkkoon (ennakkosensuuria, mutta minä nimittäisin sitä ihan yksinkertaisesti hyviksi tavoiksi). Ja he antoivat. Ilmeisesti kovin palavaa hihhulihenkeä ei ole ainakaan vielä saatu ujutettua heille...

Tuo ylläoleva pala "kuvitelmaani" sai ilmeisesti aika voimallisen suosion. Suunnilleen kaikki ryhmänjäsenet (ja toisenkin) lukivat sen. Ja yleensä kikattivat jokseenkin hysteerisesti sitten. Jopa opettaja luki asian - ja halusi ottaa kopion tekstistä.

Eipä ongelmia. Kopio (siis luultavasti tämäkin) tekstistä tulee jumpparien jääkaapin oveen! Mutta kuvaa ei saanut ihan tuostavain otetuksi: hän kirmasi silloin vauhdilla pakoon. No, sain tällaisen vain: lähinnä tulee kait mieleen paparazzien ottamat kuvat prinsessa Dianasta.

Kyllähän oli ilmeisesti kuullut, ettei kuvaaminen napsaisekkaan pikkuista palaa sielusta. Mutta parempi varmistaa asia...

Vieraskirjani

Takaisin pääsivulle.