Sairaalareissu

Olin sairaalassa 6,5 viikkoa, elikkä suunnilleen puolitoista kuukautta. Melkoinen aika, mutta tuskinpa lyhyempikään aika olisi ollut mahdollista. Koko jutun aiheutti meningeooma-niminen kasvain. Se on oikeastaan ihan täysin harmiton: aivokalvossa ja kasvaa äärimmäisen hitaasti. Mutta kun se oli kerrassaan hankalassa paikassa: selkärankani yläpäässä ja siinä kohdassa, jossa aivot liittyvät selkärankaan. Suunnilleen kymmenen vuoden seurannan aikana kokoakin oli kertynyt. Kasvainta seurattiin MRI-kuvauksilla.

Ja sittenpä tulikin leikkauksen aika. Olin pyrkinyt vetkuttelemaan sitä mahdollisimman pitkään (leikkauksessa oli ilmeisesti riskejä ja aiemmista kokemuksista tiesin ettei leikkaus olisi mitenkään mukava kokemus), mutta nyt oli jo aika.

Töölön sairaala

Virallisesti minut otettiin sisälle sairaalaan jo perjantaina 19.3. Mutta silloin otettiin vain muutamia kokeita ja sitten minut komennettiin kotiin. Leikkaus olisi maanantaina, joten olisi ihan riittävää jos ilmaantuisin paikalle sunnuntai-illalla. No, niin tein...

Tässä verikoetta otetaan käden päältä. Yleensähän se otetaan taipeesta. Niin otetaan, juu. Ja kyllä sieltä ensiksi yritettiinkin. Mutta minun verisuoneni ovat kerrassaan surkeita. Ja täynnä arpia edellisistä yrityksistä. Ihan ensimmäiseksihän minä sanon kokeenottajalle, ettei käyttäisi tyhjiösysteemiä. Se on oikein erinomainen, jos suoneen osuu heti. Mutta kaivella ei voi...

Kun tulin sairaalaan oli aika loskaista; lunta oli paljon. Kun lopulta lähdin, ei lumesta ollut juurikaan tietoa.

Toinen, nukutuslääkäreille ihan oleellinen juttu, on sydänfilmi. Okei, siitä vaan!

 Ja tämä on hoitajien kanslia Töölössä. Voi herrajestas! Kun tätä vertaa Jorvin kanslian ylellisiin tiloihin!

Sairaala, jonka potilaista aika huomattava osa käyttää pyörätuolia. Sairaalan kanttiiniin ei pyörätuolit mahdu!!!

Leikkaukseen. Minulle on jo annettu esilääkitys, joka selittää osaltaan tyytyväisen ja aika väsyneen ilmeeni. Se esilääkitys on kerrassaan tuhti juttu: se panee kyllä aivan tillintallin-tilaan. Diapamia (pamiksihan sitä tuttavallisesti kutsutaan) pikkuisen. En todellakaan pysty ymmärtämään tilannetta, jossa joke saa sitä ihan säännöllisesti lääkkeeksi! Esimerkiksi kävelemistä ei pidä edes yrittää sen jälkeen.

Leikkauksen teki prof Juha Hernesniemi. Häntä avusti ilmeisesti kenialainen apulaislääkäri N'Tsau. Jokatapauksessa hän kirjoitti epikriisin.

Niin, olihan siellä aivan valtaisa määrä muutakin väkeä: nukutuslääkäri ynnä karmea määrä sairaanhoitajia.

Leikkauspöytä oli ihan tyypillinen: kapea (kun sängystä pitää ryömiä sille, sitä meinaa huitaista saman tien yli; sairaanhoitajat kyllä tuntuvat tietävät tämän ja ottavat kyllä kopin) ja kova.

Jostain kumman syystä tippa pantiin kiinni vasta leikkaussalissa. Ja siinä olikin taas kunnon häslingin paikka: en nimittäin halunnut sitä vasempaan käteeni! Olisi ollut kerrassaan typerää tuhota "parempi" käteni edes väliaikaisesti.

Leikkauksen jälkeen tehostetun valvonnan osastolla (no joo, oikeastaan se on teho-osasto, ihan pikkuisen vain vähemmän).

Minua oli pidetty nukutuksessa koko edellinen päivä, jolloin olin ollut hengityskoneessa. Olisinpa tiennyt sen etukäteen! Kun nimittäin suuri osa vetkutteluani leikkauksen suhteen on nimenomaan hengityskoneen inhoamista (oikeastaan sen puhdistamisen). Siinä oppii tietämään, että hukkuminen on erittäin epämiellyttävä tapa kuolla.

 Olin kuvitellut, että oikeastaan kaikki karvat päästäni leikataan pois (paitsi kulmakarvat). Niin oli tehty ainakin edellisillä leikkauskerroilla. Eli enpä ollut ihmeemmin vaivautunut parturiin. Se oli ilmeisesti aika yleinen luulo!

Nyt ensimmäisenä herätessäni kuulin varoituksen partaani tarttuneista teipeistä, kun hengityskoneen putkia poistettiin.

Näistä kuvista vasta näin, kuinka valtaisa määrä letkuja minuun menee, sisään ja ulos.

Olin taattuvarmasti inhottava potilas! Varsinkin valitin jatkuvasti yöllä olleelle hoitajalle. Mieshoitaja, aika epätavallista muuten! Näissä kuvissa oleva sairaanhoitaja on Kaisa Jacobsson.

Minulla oli pikkuisen lämpöä: kehon lämmönsäätelykeskuksen lähellä häslääminen aiheutti sen. Lämmöstä pyrittiin pääsemään eroon luonnonmenetelmällä: ikkuna auki ja peitto pois. En tiedä, kuinka tehokasta se oli, ainakin minulla oli kylmää.

Sittenpä minut siirrettiin osastolle. Niinkuin tästäkin voi oikein mukavasti nähdä, en ollut mitenkään hyvässä kunnossa!

Tässä ei vielä ole pantu nenä-mahaletkua!

Ja ilmeisesti minua pidettiin aikamoisessa lääkityksessä. Sama seinä näkyi, kun silmiä piti kiinni - pikkuisen psykedeelisemmin maalattuna ja vielä ötökät marssivat siinä... Mielenkiintoista...

Nielemisen laita oli niin ja näin! Eli minulle piti panna nenä-mahaletku, että edes jotain ruokaa olisi saatu sisään.

Letkun paneminen edellyttää nielemistä. Mutta minähän en pystynyt nielemään. No, kyllä se letku saatiin sisään ja oikeaan paikkaan ennenpitkää. Siinä meni aikaa ja melkoinen määrä yrityksiä. Eli letku tungettiin jonnekin ja sitten kuunneltiin stetoskoopilla kurisevatko vatsa vai keuhkot... Perhananmoinen määrä sairaanhoitajia oli hoitelemassa hommaa.

Mamma sai syötettyä pikkuisen määrän jäätelöä minulle! Mutta eihän kukaan voi elää pelkällä jäätelöllä. Ja kun se määrä ei ollut mitenkään erikoisen suuri. Niin, siihen liittyy riskejä: jos murkinaa menee väärään kurkkuun on keuhkokuume jokseenkin varma juttu.

Isäni ja Äitini kuljettivat minua pyörätuolilla. Se oli oikeastaan äärettömän tärkeää. Herrajestas, muuten olisin maannut sängynpohjalla parisen viikkoa. Se olisikin ollut aikamoinen kuntoutettava silloin!

Tuossa pyjaman päällä näkyy insuliinipumppuni hihna. Siinä alkoi olla tuo tarraosuus jo aika onnettomassa kunnossa: pikkuisenkin rajumpi liikehdintä (esimerkiksi hengittäminen) irroitti sen.

Ai niin insuliinipumppu! Osastonhoitaja kertoi minulle, kuinka oli edellisellä kerralla saanut jonkin paikallisen sisätautiproffan aivan raivoihinsa: kun potilas tiesi asiasta huomattavasti häntä enemmän (lausunto oli kuulemma suunnilleen: käyttäkää pumppua vain jos potilas on tajuissaan). Osastonhoitaja oli oikeastaan vain tyytyväinen asiasta: proffa ei tullut häseltämään asioista pitkään aikaan.

Luulin, että tässä olisikin ollut jotain tipan kanssa räpläämistä. Mutta ei, tässä annetaankin murkinaa nanä-mahaletkun kautta.

Niin, eihän minulla edes ole mitään tippahärveleitä.

Ja taasen murkinaa letkuuni. Se onkin aika oleellinen juttu, joka tapahtui usein. Eli eipä sitä murkinaa pantu kovin valtaisaa määrää kerrallaan.

Hoitaja on Maria Perä. Hän oli paikalla jo kun minulle oli tehty vastaavia leikkauksia edellisen kerran - siis suunnilleen kymmenisen vuotta sitten! Silloin niitä leikkauksia tehtiin kolmena kesänä peräkkäin! Tai silloin ekalla kerralla pikkuisen enemmän, kun hommassa oli hankaluuksia matkalla.

 Johan on poseeraamista! Hän oli sairaanhoidonopiskelija Tuire Fränti diakonissalaitoksen sairaanhoito-opistosta.

Mujusen Ari. Hän oli eräänlainen tiedottaja ulkomaailmaan. Ja hyvin hän sen tekikin!

Olin antanut hänelle (muistaakseni nelisen) sähköpostiosoitetta, joihin piti kertoa, miten homma meni.

Sisareni Anna ja hänen poikansa Pauli. Töölössä kävi aikamoinen määrä porukkaa. Mutta sehän oli ihan tosi mukava juttu. Minä en varmaankaan ollut mikään aurinkoisuuden perikuva ja uuvuin tosi nopeasti. Mutta oli aina mukavaa vastaanottaa vieraita.

Jorvin sairaala

 Töölö on keskittynyt vain ja ainoastaan leikkaamaan potilaita. Ja sen he tekevätkin esimerkillisen hyvin. Mutta kuntoutus, sitä Töölössä ei tapahdu pätkääkään. Voi jopa karkeasti sanoa, että lääkäreiltä loppuu mielenkiinto potilaaseen, kun tämä on saatu pois leikkauspöydältä. Onhan se kovin rumasti sanottu, mutta aika todellinen tilanne!

Mutta kuntoutukseen on ihan muut paikat, tapauksessani Jorvin sairaala. Siellä, sen neurologisella osastolla, panostettiin kuntoutukseen aivan valtavissa määrin. Ja täytyy sanoa, että he saivat myöskin aika mahtavia tuloksia. Minähän olin esimerkiksi oikeastaan täysin sängyssä sinne mennessäni, tarvitsin ajoittain apua jopa hengittämiseen. Mutta he saivat asian korjattua. Ja vauhdilla.

Tuolla minä olin! Muutaman viikon. Myönnän, että joskus olin hankala, mutta yleensä en. Ainakin yritin auttaa mahdollisimman paljon. 

Täytyy todellakin sanoa, että jo siirto Töölön sairaalasta Jorviin oli minulle melkein liikaa! Minua olisi saanut elvyttää, jos siirto olisi ollut yhtään pitempi!

Ökö vieraili luonani sairaalan kellarissa. Ja kyllä se ainakin vaikutti kohtuullisen ilahtuneelta. Ainakin nyt näyttää (katso vaikka sen määrätietoista ilmettä), että nyt pidetään kiinni Ollista, eikä päästetä häntä karkuun!

Niin, kamera oli mennyt rikki siirtyessäni Töölöstä Jorviin. Mutta Ari sai hoideltua asian, ihmeidentekijä!

Täällä näyttää löytyvän lääniä hoitajien toimistoon. Töölön toimisto oli tuohon verrattuna lähinnä säälittävä.

Näkymä käytäväni päätyikkunasta oli tällainen. Melkoinen näkymä! Tämä kuva on ilmeisesti oloni ihan lopusta; kevät on nimittäin edennyt senverran pitkälle. Tuo isohko tie on Vanha Turuntie; aika vilkas, siis.

Oma sairaanhoitajani (hänen nimensä on muuten Merja Rydenfelt) näyttää sekoittelevan paksunnosainetta johonkin. Taustalla katsoo hänen opetuksessaan oleva harjoittelija.

Parempi kuva harjoittelijasta!

Sain kuin sainkin kuvan hänestä (nimi on kuulemma Helena Tina). Jotkut tuntuvat ryntäävän ihan välittömänti pakoon, kun kamera tulee esille.

Hän taisi olla myös henkilökohtainen hoitajani. Tai siis henkilökohtainen apuhoitaja. Voi herrajestas!

Johan on poseeraamista! Nämä kuvat eivät siis mene millekään Hollywoodin kykyjenetsijälle. Niin, kykyjenetsijöille tiedoksi, että nimi on Tuula Kotialho.

Jumpparini oli Nina Urho. Minä pidin aika usein hänen menetelmiään lähinnä sadistisina (siellä koulutuspaikassa niitä nimitetään määrätietoisiksi). Mutta kyllä ne kieltämättä toimivat erinomaisesti; hän sai sentään aikaiseksi niin uskomattoman hyvää jälkeä!

Hän tekim siis aivan valtaisan määrän hommaa. Ja luultavasti hän oli oikeastaan koko kuntoutukseni tärkein ihminen.

Tietenkin iso harjoittelijaporukka oli paikalla juuri sen epäkuntoisen kameran aikaan.

Ja kyllähän piti yrittää jonkinlaista jumpantapaista.

Niska on ihan kamalan vino: vinous on vain lisääntynyt ajan mittaan.

Tässä minä saatoin nähdä oikein realistisesti kuinka heikoksi kuntoni oli oikeastaan mennyt. Nämä jutut olivat nimittäin ihan helppoja ennen leikkausta.

Teimme jopa kotikäynnin asuntooni. Siinä oli aika paljonkin porukkaa mukana: Nina, jumppaopiskelija Valpuri, toimintaterapian opiskelija, minä ja toimintaterapeutti. Kuvan nappasi muuten taksikuskimme.

Asuntoni taisi olla liiankin hyvä! Kun mitään isompia parannusehdotuksia ei ollut!

Jumppaopiskelijana oli Valpuri (sukunimeä en todellakaan tiedä). Tässäpä hän sitten vääntää kaulaani tutkiakseen sen liikkuvuutta.

Sosiaalihoitaja tietää kaiken tietämisenarvoisen niistä asioista. Mutta uskoakseni asiat olivat jo aika paljolti kunnossa, jolloin hänelle ei jäänyt ihmeemmin hommia.

Puheterapeuttini oli Marja-Leena Pietilä. Itseasiassa hänen oleellisin tehtävänsä oli saada nielemiseni kuntoon.

Nielemisen onnistumista voi parhaiten tutkia videofluoroskopialla. Siinä "syön" jotain ja sitten röntgenillä katsotaan, meneekö kaikki oikeaan osoitteeseen. Tuo pyöreä pönttö seurasi ihan reaaliaikaisesti murkinan matkaa. Ja kyllähän se meni, ehkä pikkuisen hidastuneena tosin.

Tätä tutkimusta oli ehdottanut myöskin Töölön sairaalan puheterapeutti. Mutta ei siitä tullut yhtikäs mitään. Syöminen ei ollut siellä niin tärkeä asia - siis vielä.

Alunperin tutkimus oli sovittu jotain puoliyhdeksitoista tai jotain sinnepäin. Ja mukana piti olla puheterapeuttini ja iso läjä hoitajia (virallisesti he olisivat hoitamassa imuhärveliä, jos kaikki menisi pieleen; todellisuudessa lähinnä luokkaretkitunnelmissa katsomassa miten ruokaa syödään). Mutta röntgenosasto yllätti meidät: se otti minut jo etukäieen. Ennenkuulumatonta! Mutta puheterapeutti onnistui pelastamaan tilanteen: hän ilmeisesti vaati perusteellisempia tutkimuksia.

Sairaanhoitaja on muuten Mirka Pihlström.

Sitten kun syöminen on jo kohtuullisen hyvää, eikä siis edellytä jatkuvaa tarkkailua, voikin ruokailu tapahtua osaston päiväsalissa.

Mujusen Ari kävi täälläkin. Kivaa!

Jaksoin sentään sairaalan ala-aulaan.

Sisareni Annan lapset ovatkin onnistuneet esimerkillisellä tavalla tuhrimaan itsensä jäätelöllä.

Kanttiinissa oli Wapun kunniaksi simaa ja rosetteja! No, minullehan ne eivät käy (molemmat ovat aikamoisen sokerisia), mutta muille kyllä!

Siellä oli sitten laulaja ja säestäjä hänelle. Ja he esittivät keväisiä sävelmiä! Ei siis mitään uskonnollisia joikuja...

Tuulilla oli oikein hieno Wappuhattu. Mutta hän ei suostunut pitämään sitä päässään, jotta edes kohtuullisen kuvan olisi saanut napattua. Siksi tällainen aika surkea yritelmä.

Pauli hattu päässä ei ollut mikään ongelma. Tyylikäs hattu, vai mitä?

Anna ja Pauli.

Komea kuva Annasta.

Tuuli. Ensin ei hattu kelvannut. Sitten eivät rosetit. Ja sitten alkoi Pauli kiukutella jäätelövalinnoista. Kun isä oli valinnut ihan väärät lajit...

Tuuli oli löytänyt tuon keinuhevosen! Se oli sentään kiva juttu!

Taustalla näkyy pyörätuoli. Tässä kuppilassa ne sentään pystyvät olemaan, mutta helppoa se ei ole!

Jopas on iloisennäköinen lääkäri (kuulemma apulaislääkäri Krista Suomi). Syitä tähän iloisuuteen voi olla:

Hän oli ihan yhtä iloisella mielellä, kun näytin ensimmäistä versiota tästä. Eli voi olettaa, että iloisuus on jokin luonteenoikku - normaali suomalainenhan on suunnilleen hautajaistunnelmissa aina.

Mutta kuitenkin pääsin siis pois 5.5.-99.

Jälkitarkastus

Tiistaina 20.7.-99 olikin sitten vuorossa Töölön sairaalassa tehty jälkitarkastus. Jossa sitten todettiin, että tulevaisuudessa aina vuoden välein. Voi todeta, että vanha sanonta (sisätautilääkäri tietää kaiken, muttei osaa mitään; kirurgi osaa kaiken, muttei tiedä mitään (ja patologi tietää ja osaa kaiken, mutta liian myöhään)) kirurgeista pätee tässä tapauksessa oikein erinomaisesti, neurokirurgit edustavat luultavasti ihan ääripäätä. Enkä sano tätä missään tapauksessa moittivalla mielenlaadulla - leikkaussalilla he tekevät pieniä (ja isojakin) ihmeitä.

Suurin ihme tapahtui nyt tämän tarkastuksen yhteydessä. Minut nimittäin otettiin sisälle etuajassa. Sellaista ihmettä ei tapahdu Töölön sairaalasssa.

Sen määräaikaishuollon jälkeen kävin osastolla, jossa minua oli hoidettu vain muutamia kuukausia sitten. Kansliassa tuntui vallitsevan nyt todellinen sekasorto - tuollainen määrä porukkaa tuollaisessa tilassa.

Osaston oleskelutila. Oikealla oli (ja on yhä) telkkari. Muistan ihan selvästi, kuinka kävin pari kertaa katsomassa telkkariuutiset. Ja se oli jo melkoisen valtaisa ponnistus, jonka jaksoin juuri ja juuri.

Olli Arnberg <oar@arnberg.fi>

Vieraskirjani

Takaisin pääsivulle.