len osoittanut halullisuuteni lähteä pesismatsiin, jo
heti silloin, kun minulle ilmoitettiin ettei edelliseen pääse
(raja siihen on kolme halullista). Mutta on jokseenkin varmaa,
ettei ryhmää saada täyteen: sen täyttämisen
edellytyksenä on se, että menee respaan ja ilmoittaa
haluavansa asiaa. Mutta kun tätä ei ole vähäisimmässäkään
määrin julkistettu. Olen kyllä sitä mieltä,
että mainostaminen on vastenmielistä ja ihottavaa. Mutta
rajansa kaikella! "Järkevä" toiminta edellyttäisi
aika suunnitelmallista ja pitkäjänteistä toimintaa
(viisi minuuttia on täällä ihan valtavan pitkäjänteistä).
Kirkotnmenoja kyllä mainostetaan vaikka kuinka. Alan olla
aika nurjamielisellä tuulella.
Auditoriossa näytettiin
videotykin avulla leffa "Badding". Elokuva kertoi Rauli
"Badding" Somerjoen elämästä ja - ennenkaikkea
- kuolemasta. Hänen ympärillään pörräävät
perskärpäset eivät saaneet mitenkään
hyvää arviointia. Hänellä itsellään
oli aika paha alkoholiongelma, sitä oli kyllä kaunisteltu
aika paljon. Ja olihan hän tosiaan uskomattoman ujo.
Auditoriossa oli edes yritetty ottaa huomioon pyörätuolit.
Eipä siinä erikoisen hyvin oltu onnistuttu, mutta sitä
oli sentään yritetty.
Ja nyt homma on selvä, kuljetusta pesismatsiin ei järjestetä.
Vaikka ulkona sataa vettä, ei se ihmeemmin ilahduta minua.
Ei tiistai, ei sunnuntaina. Eikä ikinä, minulla loppuu
jakso ensi lauantaina. Lisäksi pesiskausi on ohi. Enää
otteluita ei tule yhtään. Olin katsonut urheiluruudusta
Kankaanpään Mailan menestystä ajan mittaan. Mutta
tällaisen jälkeen kiinnostus kyllä lopahtaa ihan
varmasti!
Jumppari on nyt vaihtunut. Edellinen meni lomalle (mukana sellainen
pikkujuttu kuin naimisiinmeno). Uudella jumpparilla (muistaakseni
(varmaankin pystyt muirstamaan, että nimimuistini on ihan
onnettoman surkea) Kristiina (ööh) Jokinen) oli ensimmäiseksi
ulkoiluryhmä. Ensimmäinen ongelma oli tietenkin käsite
"ryhmä". Ketä siihen kuuluu? Se onkin itseasiassa
hankalampi kysymys! Kun kuka siihen voisi oikeastaan vastata.
Nimittäin afasia vaivasi pääosaa meistä. Ja
kun minulla on - kuten olen jo aiemmin sanonut - hirvittävän
huono nimi- ja kasvomuisti.
Jokatapauksessa teimme nyt sen "pitemmän" lenkin
talon ympäri. Siis sen, joka ei mennyt edellisellä kerralla
erikoisen hyvin. Kyllä se nyt meni paremmin. Mutta nyt tätä
kirjoittaessani, tulevat kaikki jälkiseuraukset: yletön
hikoilu, lähestulkoon hengästyminen, kaikki sellainen.
Lounaan jälkeen oli vuorossa liikuntaryhmä. Nyt boccian
peluuta. Kuten olen jo sanonut, sen säännöt ovat
suunnilleen samat kuin petanquessa. Mutta kylläkin osalle
porukkaa ihan liian monimutkaiset. Siis jos punaisen ja sinisen
värin erottelu ei onnistu...
Yksilöallas
oli nyt tälläkertaa isossa altaassa. Homma hoidetaan
niin, että osastolla panen päälleni uimapuvun ja
joku kuskaa minut sitten uimahalliin. Siellä (altaassa, siis)
jumppari alkaa hoidessa hommia. Tai eipä hän ole itse
altaassa, vaan avustaa minut sinne.
Altaassa näytin ensin, mihin oikeastaan pystyn. Siis uimaan.
Ilmeisesti jumppari oli ainakin kohtuullisen tyytyväinen
siihen. Altaan reunalla oli pikkuinen, pyöreä soppi
(halkaisijaa kait kolmisen metriä), jossa oli vedenalaisia
suihkuja. Ja sehän oli aivan ihana tilanne kokeilla erilaisia
kävelyharjoituksia.
Sitten kokeilimme kylkilihasten voimistamista. Tai käyttöä.
Tai siis jotain. Oikeastaan se vastaa ison jumppapallon kanssa
tehtävää juttua. Paitsi ettei tippumisvaaraa ole!!
Kokeilimme pulssimittaria siinä. Ja pulssi näyttää
minulla olevan aina suunnilleen sata. Teen ihan mitä hyvänsä.
Tai sitten olen tekemättä. Sinänsähän
tuo pulssin muuttumattomuus kertoisisi melkoisen hyvästä
kunnosta. Mutta kun perustaso on pelottavan korkealla. Ja todellisuudessa
kunto on aika perhanan surkea.
Päivällinen oli tällä kertaa taas pettymys!
Minulla on ollut tapana syödä aina päivällisen
yhteydessä jälkiruokaa. Mutta tällä kertaa
ei! Minulle ei tarjottu jälkiruokaa, eikä kuikuilu jälkiruokapöydän
äärellä auttanut mitenkään. Eli en ole
ollenkaan onnellinen!
Ja kyllä toinenkin tyytymättämyydenaihe oli. Ruokalinjasto
on jaettu kahteen osaan: niihin, jotka tarvitsivat avusta mista
ja ne jotka eivät. Kumpaankin linjastoon on oma jononsa.
Nyt sitten pari törkimystä kiilasi häpeämättömästi.
Lisää tyytymättömyyttä! Sitä on
jo aika valtaisa määrä! Alkaa vaikuttaa siltä,
etten viihdy täällä erikoisen hyvin: kun minut
on pakotettu olemaan tismalleen yhdessä ja
samassa paikassa. En minä varmaankaan liikkuisi yhtään,
vaikka mahdollisuus olisi. Mutta kun mahdollisuutta ei ole!!
Muutenkin olen aika tyytymätön ravintolaan. Siellä
on laktoositonta ja gluteiinitonta versiota. Mutta sokeriton?
Jos laktoosi-itoleransista käytettäisiin todellista
nimeä "pierutauti", niin luulisin että ihmeparantumisia
tapahtuisi varmaankin kasapäin. Nyt se on suunnillee valtaisan
hienon kuuloista.
Minä en oikein tiedä. Mutta minua alkaa ottamaan päähän
tämä paikka! Huonekaveri menee nukkumaan yleensä
iltayhdeksältä, tänään vieläpä
puoli tuntia ennen sitä. Kyllä minä tiedän,
ettei oma aikani (joskus aamuyöstä kolmelta) ei ole
mitenkään hirvittävän "oikea" (niin,
tai mikä on oikea, kuka sen sanoo?). Mutta kuuden tunnin
muutos ei todellakaan ole järjellinen.
Siis päiväsaliin. Siellä voin katsoa telkkaria.
Siis tietenkin edellyttäen, että muutkin haluavat katsoa
juuri mitä minä haluan.
Tietenkin on mahdollista katsoa sähköpostini Internetistä.
Se tehdään kirjaston tietokoneella. Edellyttäen
tietenkin, ettei joku muu ole valloittanut sitä. Siis minkäänlaista
yksityisyyttä ei siinä ole; mielestäni se ei ole
mitenkään hirvittävän kiva juttu.
Kun ole kotona tottunut siihen, että telkkari on taustalla
auki, kun minä luen sähköpostejani. Jos sieltä
yllättäen tuleekin jotain kiinnostavaa, katson sen.
Mutta en todellakaan mitään "turhaa".
Iltatoimiin minulla menee 45 minuuttia. Sitä ei voi juurikaan
nopeuttaa. Eli tuon ajan olen hirvittävän syyllisyydentunnon
vallassa. Se ei todellakaan kuulosta erikoisen hyvältä.
Ja kun huonekaverini (ja ennenkaikkea hoitajat) kailottavat täyttä
kurkkua heti aamulla - siis joskus aamukuudelta.
Ilmeisestikin flunssa nousemassa. Jokseenkin pahaa nuhaa. Yskää
joskus. Pikkuisen päänsäryn tapaista (ilmeisesti
homma kuitenkin parani saatuani ulkoilun myötä raitista
ilmaa). Ja kaiken päälle syskät ajatukset tästä
paikasta.
Hieronta olikin aamulla ihan ensimmäisenä. Ja aika tavanomainen
se oli, ei mitään uutta ja ihmeellistä.
Olin varannut askarteluajan. Aiemmin olin maalannut "Olli"-mukin.
Sinisen sellaisen. Ideana olisi nyt maalata "vieras"-mukit.
Toinen oikeakätinen ja toinen vasenkätinen. Vihreä
ja punainen. Ja kuparinväriä mukaan. Kuulemma mukit
aivät sitten kestäisi ollenkaan konepesua 8-( Minulle
oli kylläkin aiemmin vakuuteltu, ettei näin olisi.
Kauhealla stressillä rentoutusryhmään. Onko tässä
minkäänlaista järkeä?
Sen jälkeen oli rynnättävä murkinalle. Kunnollinen
syöminenhän on äärimmäisen tärkeää
diabeetikolle. Mutta kauhean nopeasti ahmiminen ei todellakaan
ole hyvä juttu minulle: ruoka menee väistämättä
väärään reikään. Ja sitten yskin
oikein kunnolla! Eli olisi varmaankin ollut huomattavasti järkevämpää
syödä huomattavasti hitaammin: tällä hitaalla
syömisellä olisi säästänyt aikaa.
Vuorossa oli "erilainen
päivä". Myöhästyin kymmenisen minuuttia.
Mutta omituisinta oli se, etten ollut edes viimeinen! Aika uskomatonta.
Mitä ilmeisimmin minun olisi kannattanut käyttää
valmisteluihini huomattavasti enemmän aikaa.
Menimme veneilemään Jämijärvelle (ilmeisesti
se oli syvyydeltään kerrassaan pervo järvi). Joku
paikallinen pellepeloton oli viritellyt veneen sillä tavalla,
että siinä oli isohko tasainen alua pyörätuoleja
varten. Ja eräänlainen ramppi keulassa. Sitä myöten
sai pyörätulit lastattua veneeseen kohtuullisen helposti.
Ja kyllä se suunnilleen toimi. Koska kuormamme oli normaalia
raskaampi, isompi vauhti nosti vettä veneeseen.
Kuva uudesta jumpparistani
on erimomaisen onnistunut. Ja nappasin sen oikeastaan ihan summamuyikassa:
niin kirkkaalla ei LCD:stä näkynyt yhtikäs mitään.
Tämä on juuri digitaalisten kameroitten suuri etu: sewnkun
roiskii vain kuvia ja jälkukäteen sitten katsoo, miten
onnistui. Jumpparille taisi valjeta...
Veneretken jälkeen söimme Niinisalon varuskunnasta haettuja munkkeja (ne olivat siellä ihan älyttömän halpoja (kuulemma "tavallisina" päivinä menee suunnilleen tuhat munkkia, erikoispäivinä jotai kuutisen tuhatta)). Ja tietenkin parisen sokeritonta. Juotavana oli joko kahvia tai teetä.
Jumppari-Kristiina asui ilmeisesti Kankaanpäässä.
Hän näytti paikallisia nähtävyyksiä.
Eipä niitä kovin valtavasti ollut. Saattoi tosin havaita,
että Juhantalo oli aikoinaan kunnostautunut esimekillisesti
hommamalla etuuksia kotipaikalleen.
Tämän reissun jälkeen olin ihan hyvällä
tuulella. Mutta en todellakaan erikoisen pitkään. Päivällinen
tuotti minut taas kunnon raivotilaan. Kun olin ottamassa jälkiruokaa.
Mutta kukaan ei antanut sitä. Odotin ehkäpä viitisen
minuuttia. Ei mitään. Raivostuin aika perusteellisesti
ja vaadin joltain työntekijältä ravintolapäällikön
näkemistä. Kuulemma se ei onnistuisi, eikä minkäänlaista
varahenkilöä ei oltu osoitettu. Hmm, eikös tällaisesta
lähde anniskelulupa? No, kuulemma huomenna päällikkö
olisi paikalla. Sopii todellakin toivoa näin...
Pappa soitti minulle. Hän oli saanut sähköpostiviestini,
jossa arvostelin suunnillen kaikkea ja kaikkia. Yleissävystä
saattoi kylläkin päätellä, että hän
oli ounastellut jotain tämäntyyppistä kypsähtämistä.
Ja jopa aiemmin.
We had some kind of "different day" this afternoon. We had some kind of boat-trip (to lake "Jämijåärvi", which is just near us). I was in really bad mood (mostly depressed) in the morning: that made me feel much better. But then eating restored me safely in old feelings.
Aamuyöllä sokerini humpsahtivat liian alas. Erittäin
yllättävää oli se, että heräsin!
Mutta nähtyäni sikamaisen hikimäärän,
jopa minä ymmärsin mistä oli kysymys. Mittaus klo
5:35 antoi tulokseksi 1,6. Ja sittenpä syötiin: pari
viiliä (joista toinen oli jokin omituinen sokeriviritelmä)
ja ruisleipä. Ja sitten takaisin nukkumaan!
Se alkaa olla ihan kohta loppu; jumppa siis. Ja se oli klo 8:30!
Pitskun jumpparit eivät edes kuvittele, että olisin
elossa noin säädyttömään aikaan.
Ensikerralla pitäisi raijata rollaattori mukanani, jotta
voisi saada joitain mittaustuloksia. Niin, ainoa muu, joka mitattiin
tuon lisäksi, oli käsien puristusvoima. Eli jonkinlaisen
kehityksen osoittaminen voi olla hankalaa. Tai jopa mahdotonta.
Tai kyllä kehitystä on tapahtynut. Ihan varmasti on.
Mutta sitä ei voi osoittaa millään.
Mitähän siitä sähkötuosta sanoisi. Jokatapauksessa
jos sen teho perustuu plasebo-efektiin, niin minulle se ei toimi.
Kun en juurikaan usko siihen.
Ravintolapäällikön vuoro kohdata kiusanhenki-Olli.
Ensimmäinen kyselyni kohde oli joku ruoanjakelija, joka ei
tosiaankaan tiennyt mistään mitään. Sitten
tarjoilijan kimppuun. Hänen mukaansa hän on keittiön
takana, tosi hankalassa paikassa. Mutta enhän minä ole
ollenkaan kiinnostunut siitä! Mutta kyllä hän tulisi
tänne. Ja aika pian tulikin. Olin kohtuullisen hämmästynyt
siitä, että oli nainen. Mutta jokatapauksessa:
I
ltapäivällä
vuorossa oli ulkoiluryhmä. Eipä mitenkään
valtaisan ptkää matkaa. Mutta kyllä minä olin
taas hirvittävästi hiessä sen jälkeen.
Sitten senjälkeen
oli vuorossa suihku: niinsanottu puolenvälin suihku, jolloin
vaihdetaan insuliinipumpun katetri. Ei siis ampullia.
Mamma soitti ja sanoi, että Pappa ja Mika tulevat hakemaan
minua perjantaina joskus iltaseitsemältä. Oikein erinomaista!!
Ja taas päivällisellä onnistuttiin pilaamaan tunnelma
kerrassaan perusteellisesti. Halutessani jälkiruokaa (marjapiirakkaa
ja tienkin sokeriton versio siitä) sain vastaukseksi, että
sellaista ei ole! Siis tuollainen vastaus on oikeastaan äärimmäisen
loukkaava! Olin puhunut ravintolapäällikön kanssa
puolenpäivän aikaan ja nyt asia on jo vedetty vessanpytystä
alas. Mitä perhanaa minä nyt teen??
Mika and my father will come next Friday. Quite late, so every therapy have been done already.
HydroJet-hieronta oli aamulla ihan ensimmäisenä. Ja
tietenkin minä myöhästyin siitä! Jokatapauksessa
sain laskettua, että se hirove suihkutin tekee ilmeisesti
11-12 edestakaista matkaa siinä 20 min hieronnassa.
Minulla oli käytettävissä ihan onnettomanvähän
aikaa ennen parturia, eli menin askarteluverstaalle kysymään
mukejani. Ja ne olivat kuulemma kuivinuut. Ja poltettu (ihan tavallinen
uuni riittää hyvin). Itseasiassa niin äsken, että
ne olivat vielä aikamoisen kuumia. Okei, iltapäivällä
sitten...
Täällä
oli myös parturi. Tai kampaamo. Tai jotain. Jokatapauksessa
paikka, jossa saattoi leikkauttaa tukkansa. Ja hoitelin myös
niin, että parati siistittiin.
Tässä vaiheessa minulla oli lyhyt aika sähköpostille.
Eilen illalla SurfEU:n postit olivat ihan kanttuvei, mutta tänään
homma tuntui taas toimivan. Seitsemän viestiä. Joista
kolme oli kylläkin typeriä, lähinnä raivoa
herättäviä mainoksia. No, sentään nelisen
kohtuullisen kunnollista viestiä.
Tietenkin olin jossainmäärin turhankin hilkulla liikuntaryhmään
saapumisessa. Mutta eipä sillä ollut ihmeemmin väliä:
he eivät olleet saaneet tehtyä yhtikäs mitään.
Nyt kaikilla oli jonkinlainen kepuli. Jonka avulla sitten jumpattiin.
Lisää stressiä: ruokailu. Olin siinä avustusta
kaipaavien jonossa, joka liikkui kerrassaan tappavan hitaasti.
Jollinka kaksi takanani ollutta lähti kiilaamaan tosiaankin
härskisti. Mikään pikkuinen asiasta paheksuntani
osoittaminen ei riittänyt: minun piti huutaa suunnilleen
kurkkusuorana.
Ja apua ei kuulunut. Minun oli ihan pakko itse alkaa. Silloin
paikalle lennähti avustava hoitaja, joka kysyi, tarvitsenko
apua. Miksihän olisi jonottanut jonossa, joka liikkuu äärettömän
paljon heikommin? Niinkuin näkyy, en ollut enää
tässä vaiheessa mitenkään erttaisella tuulella.
Ja sitten olikin taas ravintolapäällikön haukkumisen
aika. Tarjoilijan mukaan hän ei ollut paikalla, vaan jossain
neuvottelussa. Aika mielenkiintoista: mikä ihmeen neuvottelu
tapahtuu nyt, ravintolapäällikön parhaana työaikana?
Tietenkin voi olla niin, että hän on antanut ohjeet,
ettei halua näkyviinsä. Jokatapauksessa jonkun vaikka
tarjoilijan piti kuunnella valitukseni. Jälkiruoaksi oli
eilen marjapiirakkaa. Pyysin hoitajaa tuomaan sokerittomainen
vaihtoehdon siitä. Sitä ei ollut olemassakaan! Oli ravintolapäällikkö
mitenkään reagoinut eilen antamaani palautteeseen? Vaikuttaa
aikamoisen vahvasti siltä, että hän oli vähätvälittänyt
siitä. Sellainen ei todellakaan ole hyväksyttävä
suhtautumistapa.
Syönnin jälkeen vuorossa oli fysikaalisen hoidon loppuraportin
aika. Olin ottanut huonaastani rollaattorin, jotta voisimme otta
ajan määrätyltä matkalta. Se oli se sama 60m
matka. Ja kyllä se sujui nopeammin: ehkäpä matkalla
oli horjuntaa, mutta kyllä se kuitenkin meni.
Sitten mitattiin puristumvaoimaa kummastakin kädestäni.
Muutokset olivat kerrassaan omituisia ja yllättäviä.
Nyt
oli erinomaisen hyvä hetki hakea ne maalaamani teemukit.
Ja kyllähän niistä tuli ihan kivoja!
Auditoriossa oli yleisluento. Joku sairaanhoitaja puhui verenpaineen
hoitamisesta muuten kuin lääkkeillä. No, eipä
niissä mitään suurempia yllätyksiä ollut.
Ja - ikävä kyllä - se sairaanhoitaja ei ollut mitenkään
mukaansatempaava puhuja. Huippu saavutettiin silloin, kun joku
kuulijoista sai ilmeisesti epileptisen kohtauksen. Silloin sairaanhoi
nimittäin häipyi! Läheiselle osastolle, mutta kuitenkin.
Eipä yleisökään mitenkään kauhean
innostava ollut. "Lehmilauma" oli sana, joka ihmeemmin
etsimättä tuli mieleen.
Toinen vähemmän hyvä piirre oli tietenkin se, että
vekottimien käytön opettelu luennon kestäessä.
Keittiön kanssa oli tehty taas oikein todellista yhteistoimintaa:
seuraavan päivän lounas oli todellinen malliesimerkki
siitä, miten ei todellakaan pitäisi syödä.
Todellinen huippu oli majoneesiin hukutettu katkarapu"salaatti".
Siinä on sekä rasvaa että kolesterolia, ylenmäärin
kumpaakin.
Illalla olikin sitten vuorossa kypsähtämisen huippu!
Tapanani on ollut menna iltaohjelmien jälkeen katsomaan kirjaston
PC:ltä minulle saapuneet sähköpostit. Yöhoitaja
päästää minut kirjaston tietokoneelle ja katson
ne sieltä. Niin, ja vastaan niihin, tietenkin. Näin
teen jokainen ilta.
Tänä iltana saatoin onnitella itseäni: olin jo
kymmeneltä illalla "valmis" telkkariohjelmien suhteen.
Vautsi! Melkoisen ajoissa kirjaston koneella ja sitten sängyssä.
Näin ei tosiaankaan tapahtunut! Odotettuani tunnin ajan,
yökkö näyttäytyi ja ilmoitti (huomattavan
nenäkkäästi) että hänellä on tekemistä
vaikka kuinka ja että alemmalta osastolta löytyy yökkö.
Voi varmaankin kuvitella, että sana "raivo" ei
oikein kuvaa tunteitani. Se on aivan liian lievä sana...
Kun tunnin odotuksen jälkeen saa jotain tuollaisia loukkauksia,
niin se ei todellakaan paranna feeliksiäni!
I was at barber's this morning. After her operations I might even look like member of human race!
I was really "ready" of telly at 22:00. Now I'll go to library to read my incoming e-mails. But I need night-nurse to open that door. So, I wait for her. And wait. And wait! After one hour of waiting she finally came out of the room. And said - very unpleasantly - that she don't have the time!! The word "angry" does give only a small glimpse of my feelings!
Yökkö on todellakin ylittänyt (tai alittaminen
olisi varmaankin oikeampi ilmeisu) itsensä. Minulla oli ollut
insuliinishokki joskus aamuyöstä. Sen saattoi havaita
siitä, että vuodevaatteeni olivat läpimärkiä
(siis ihan kirjaimellisesti niin) hiestä. Elimistöni
oli sitten hoidellut asian kuntoon, laukaisemalla maksastani pläjäyksen
sokeria. Mutta kyllä siinä ehti mennä kasa aivosolujakin...
Liikuntaryhmä oli ihan ensimmäisenä aamulla. Ja
luonnollisesti minä myöhästyin pikkuisen sieltä!
Kun katsoin, että olisi kuitenkin äärimmäisen
tärkeää saada syötyä jotain. Mutta jumpparilta
menee yleensä kymmenisen ensimmäistä minuuttia
porukan saamiseen riviin. Tai johonkin muuhun ylenmäärin
vaikeaan muodostelmaan.
Loppupalaute oli ideanakin vähemmän toimiva! Miten voi
olettaa, että mitään järjellistä palautetta
tulee? Kun jollekulle ryhmän jäsenelle käsite "huomenna"
ei toimi; hän ei pysty ymmärtämään sitä.
Onko palautteessa silloin mitään tolkkua? Ja toinen
juttu: jumppari pyytää palautetta jumppareista. Kuka
silloin kehtaa lintata?
Eli kyllähän palaute kuulostaa hienolta. Mutta sen arvo
taitaa olla kuitenkin aika olematon!
Minulla oli vielä jumppa, ihan vihoviimeinen jumppa. Tälläkertaa
touhusimme eräänlaisilla ylikokoisilla kuminauhoilla.
Jotka oli jotenkin värikoodattu vastuksen mukaan: keltainen
oli onnettoman heikko vastus, punainen oli tuhtimpi ja sitten
on vielä sininen (minulla ei ole harmainta aavistustakaan,
miten sen vastus asettuu.
Eilen siellä toimintaterapian verstaassa oli jokin ryhmä
tai jotain sensuuntaista. Elikkä en rynninyt silloin mukinhakemiseen.
Mutta nyt kaikki näytti oikein hyvältä ja sopivalta.
Toimintaterapeutti (tai oikeastaan hän oli opiskelemassa
joksikin askarteluvastaavaksi tai jotain siihen suuntaan) toi
ne ihan huoneeseeni saakka.
Olin kuvitellut,
että yhteistoimintaryhmä olisi tilanne, jossa annettaisiin
palautetta. Ja niin olivat aika monet muutkin kuvitelleet. Mutta
niin ei ollut, ryhmä oli kokonaan neurokallonkutistajan omaa.
Jokatapauksessa porukka sai hänet puhumaan kirjoittamisen
ongelmista. Mutta esitys, joka oli minulle ihan liian helppo,
olikin pääosalle ryhmää täysin ylivoimaisen
hankalaa käsittää.
Lääkärin
lopputarkastus oli omalla tavallaan hupaisa juttu. Eipä siinä
mitään ihmeitä ollut. Kaikki sujui normaaliin,
tylsään tapaan - näin varmaankin lääkäri
ajatteli. Mutta sitten hän teki pahan töpön ja
kysyi väärän kysymyksen: "olitko tyytymätön
johonkin täällä". Normaalisti vastaus olisi
tylsästi: "ei". Mutta minulta oikein ryöppysi
kaikenlaista. Lääkärin ilme taisi muistuttaa lähinnä
Pandoraa lippaallatöppöilyn jälkeen...
Muuten, laatujärjestelmässä luultavasti lukee
jotain sensuuntaista, että kaikki paperit ovat tietokoneella.
Mutta eipä se oikeastaan ole noin! Kaikki paperit vain skannataan.
Ne ovat vain siis kuvia!
Illalla, pikkuisen
ennen seitsemää, paikalle tulivat Mika ja Pappa. He
(tai siis oikeastaan Mika) olivat painaneet kaasujalkaa oikein
tosissaan alas.
Oli oikeastaan ihan järkevää lähteä nyt,
eihän jäljellä ollut enää yhtikäs
mitään. Jopa lääkäri ymmärsi, että
tässä oli järkeä.
This is at end now! The doctor agreed, that all therapies were over. So, it's easier to go this night.