Kolmas viikko

Third week

12.8 Sunnuntai

August 12th, Monday


len osoittanut halullisuuteni lähteä pesismatsiin, jo heti silloin, kun minulle ilmoitettiin ettei edelliseen pääse (raja siihen on kolme halullista). Mutta on jokseenkin varmaa, ettei ryhmää saada täyteen: sen täyttämisen edellytyksenä on se, että menee respaan ja ilmoittaa haluavansa asiaa. Mutta kun tätä ei ole vähäisimmässäkään määrin julkistettu. Olen kyllä sitä mieltä, että mainostaminen on vastenmielistä ja ihottavaa. Mutta rajansa kaikella! "Järkevä" toiminta edellyttäisi aika suunnitelmallista ja pitkäjänteistä toimintaa (viisi minuuttia on täällä ihan valtavan pitkäjänteistä).
Kirkotnmenoja kyllä mainostetaan vaikka kuinka. Alan olla aika nurjamielisellä tuulella.


Auditoriossa näytettiin videotykin avulla leffa "Badding". Elokuva kertoi Rauli "Badding" Somerjoen elämästä ja - ennenkaikkea - kuolemasta. Hänen ympärillään pörräävät perskärpäset eivät saaneet mitenkään hyvää arviointia. Hänellä itsellään oli aika paha alkoholiongelma, sitä oli kyllä kaunisteltu aika paljon. Ja olihan hän tosiaan uskomattoman ujo.
Auditoriossa oli edes yritetty ottaa huomioon pyörätuolit. Eipä siinä erikoisen hyvin oltu onnistuttu, mutta sitä oli sentään yritetty.


Ja nyt homma on selvä, kuljetusta pesismatsiin ei järjestetä. Vaikka ulkona sataa vettä, ei se ihmeemmin ilahduta minua. Ei tiistai, ei sunnuntaina. Eikä ikinä, minulla loppuu jakso ensi lauantaina. Lisäksi pesiskausi on ohi. Enää otteluita ei tule yhtään. Olin katsonut urheiluruudusta Kankaanpään Mailan menestystä ajan mittaan. Mutta tällaisen jälkeen kiinnostus kyllä lopahtaa ihan varmasti!


13.8 Maanantai

August 13th, Monday


Jumppari on nyt vaihtunut. Edellinen meni lomalle (mukana sellainen pikkujuttu kuin naimisiinmeno). Uudella jumpparilla (muistaakseni (varmaankin pystyt muirstamaan, että nimimuistini on ihan onnettoman surkea) Kristiina (ööh) Jokinen) oli ensimmäiseksi ulkoiluryhmä. Ensimmäinen ongelma oli tietenkin käsite "ryhmä". Ketä siihen kuuluu? Se onkin itseasiassa hankalampi kysymys! Kun kuka siihen voisi oikeastaan vastata. Nimittäin afasia vaivasi pääosaa meistä. Ja kun minulla on - kuten olen jo aiemmin sanonut - hirvittävän huono nimi- ja kasvomuisti.


Jokatapauksessa teimme nyt sen "pitemmän" lenkin talon ympäri. Siis sen, joka ei mennyt edellisellä kerralla erikoisen hyvin. Kyllä se nyt meni paremmin. Mutta nyt tätä kirjoittaessani, tulevat kaikki jälkiseuraukset: yletön hikoilu, lähestulkoon hengästyminen, kaikki sellainen.


Lounaan jälkeen oli vuorossa liikuntaryhmä. Nyt boccian peluuta. Kuten olen jo sanonut, sen säännöt ovat suunnilleen samat kuin petanquessa. Mutta kylläkin osalle porukkaa ihan liian monimutkaiset. Siis jos punaisen ja sinisen värin erottelu ei onnistu...


Yksilöallas oli nyt tälläkertaa isossa altaassa. Homma hoidetaan niin, että osastolla panen päälleni uimapuvun ja joku kuskaa minut sitten uimahalliin. Siellä (altaassa, siis) jumppari alkaa hoidessa hommia. Tai eipä hän ole itse altaassa, vaan avustaa minut sinne.


Altaassa näytin ensin, mihin oikeastaan pystyn. Siis uimaan. Ilmeisesti jumppari oli ainakin kohtuullisen tyytyväinen siihen. Altaan reunalla oli pikkuinen, pyöreä soppi (halkaisijaa kait kolmisen metriä), jossa oli vedenalaisia suihkuja. Ja sehän oli aivan ihana tilanne kokeilla erilaisia kävelyharjoituksia.


Sitten kokeilimme kylkilihasten voimistamista. Tai käyttöä. Tai siis jotain. Oikeastaan se vastaa ison jumppapallon kanssa tehtävää juttua. Paitsi ettei tippumisvaaraa ole!!


Kokeilimme pulssimittaria siinä. Ja pulssi näyttää minulla olevan aina suunnilleen sata. Teen ihan mitä hyvänsä. Tai sitten olen tekemättä. Sinänsähän tuo pulssin muuttumattomuus kertoisisi melkoisen hyvästä kunnosta. Mutta kun perustaso on pelottavan korkealla. Ja todellisuudessa kunto on aika perhanan surkea.


Päivällinen oli tällä kertaa taas pettymys! Minulla on ollut tapana syödä aina päivällisen yhteydessä jälkiruokaa. Mutta tällä kertaa ei! Minulle ei tarjottu jälkiruokaa, eikä kuikuilu jälkiruokapöydän äärellä auttanut mitenkään. Eli en ole ollenkaan onnellinen!


Ja kyllä toinenkin tyytymättämyydenaihe oli. Ruokalinjasto on jaettu kahteen osaan: niihin, jotka tarvitsivat avusta mista ja ne jotka eivät. Kumpaankin linjastoon on oma jononsa. Nyt sitten pari törkimystä kiilasi häpeämättömästi. Lisää tyytymättömyyttä! Sitä on jo aika valtaisa määrä! Alkaa vaikuttaa siltä, etten viihdy täällä erikoisen hyvin: kun minut on pakotettu olemaan tismalleen yhdessä ja

samassa paikassa. En minä varmaankaan liikkuisi yhtään, vaikka mahdollisuus olisi. Mutta kun mahdollisuutta ei ole!!
Muutenkin olen aika tyytymätön ravintolaan. Siellä on laktoositonta ja gluteiinitonta versiota. Mutta sokeriton? Jos laktoosi-itoleransista käytettäisiin todellista nimeä "pierutauti", niin luulisin että ihmeparantumisia tapahtuisi varmaankin kasapäin. Nyt se on suunnillee valtaisan hienon kuuloista.


Minä en oikein tiedä. Mutta minua alkaa ottamaan päähän tämä paikka! Huonekaveri menee nukkumaan yleensä iltayhdeksältä, tänään vieläpä puoli tuntia ennen sitä. Kyllä minä tiedän, ettei oma aikani (joskus aamuyöstä kolmelta) ei ole mitenkään hirvittävän "oikea" (niin, tai mikä on oikea, kuka sen sanoo?). Mutta kuuden tunnin muutos ei todellakaan ole järjellinen.


Siis päiväsaliin. Siellä voin katsoa telkkaria. Siis tietenkin edellyttäen, että muutkin haluavat katsoa juuri mitä minä haluan.
Tietenkin on mahdollista katsoa sähköpostini Internetistä. Se tehdään kirjaston tietokoneella. Edellyttäen tietenkin, ettei joku muu ole valloittanut sitä. Siis minkäänlaista yksityisyyttä ei siinä ole; mielestäni se ei ole mitenkään hirvittävän kiva juttu.
Kun ole kotona tottunut siihen, että telkkari on taustalla auki, kun minä luen sähköpostejani. Jos sieltä yllättäen tuleekin jotain kiinnostavaa, katson sen. Mutta en todellakaan mitään "turhaa".


Iltatoimiin minulla menee 45 minuuttia. Sitä ei voi juurikaan nopeuttaa. Eli tuon ajan olen hirvittävän syyllisyydentunnon vallassa. Se ei todellakaan kuulosta erikoisen hyvältä. Ja kun huonekaverini (ja ennenkaikkea hoitajat) kailottavat täyttä kurkkua heti aamulla - siis joskus aamukuudelta.


14.8 Tiistai

August 14th, Tuesday


Ilmeisestikin flunssa nousemassa. Jokseenkin pahaa nuhaa. Yskää joskus. Pikkuisen päänsäryn tapaista (ilmeisesti homma kuitenkin parani saatuani ulkoilun myötä raitista ilmaa). Ja kaiken päälle syskät ajatukset tästä paikasta.


Hieronta olikin aamulla ihan ensimmäisenä. Ja aika tavanomainen se oli, ei mitään uutta ja ihmeellistä.


Olin varannut askarteluajan. Aiemmin olin maalannut "Olli"-mukin. Sinisen sellaisen. Ideana olisi nyt maalata "vieras"-mukit. Toinen oikeakätinen ja toinen vasenkätinen. Vihreä ja punainen. Ja kuparinväriä mukaan. Kuulemma mukit aivät sitten kestäisi ollenkaan konepesua 8-( Minulle oli kylläkin aiemmin vakuuteltu, ettei näin olisi.


Kauhealla stressillä rentoutusryhmään. Onko tässä minkäänlaista järkeä?


Sen jälkeen oli rynnättävä murkinalle. Kunnollinen syöminenhän on äärimmäisen tärkeää diabeetikolle. Mutta kauhean nopeasti ahmiminen ei todellakaan ole hyvä juttu minulle: ruoka menee väistämättä väärään reikään. Ja sitten yskin oikein kunnolla! Eli olisi varmaankin ollut huomattavasti järkevämpää syödä huomattavasti hitaammin: tällä hitaalla syömisellä olisi säästänyt aikaa.


Vuorossa oli "erilainen päivä". Myöhästyin kymmenisen minuuttia. Mutta omituisinta oli se, etten ollut edes viimeinen! Aika uskomatonta. Mitä ilmeisimmin minun olisi kannattanut käyttää valmisteluihini huomattavasti enemmän aikaa.
Menimme veneilemään Jämijärvelle (ilmeisesti se oli syvyydeltään kerrassaan pervo järvi). Joku paikallinen pellepeloton oli viritellyt veneen sillä tavalla, että siinä oli isohko tasainen alua pyörätuoleja varten. Ja eräänlainen ramppi keulassa. Sitä myöten sai pyörätulit lastattua veneeseen kohtuullisen helposti. Ja kyllä se suunnilleen toimi. Koska kuormamme oli normaalia raskaampi, isompi vauhti nosti vettä veneeseen.

Kuva uudesta jumpparistani on erimomaisen onnistunut. Ja nappasin sen oikeastaan ihan summamuyikassa: niin kirkkaalla ei LCD:stä näkynyt yhtikäs mitään. Tämä on juuri digitaalisten kameroitten suuri etu: sewnkun roiskii vain kuvia ja jälkukäteen sitten katsoo, miten onnistui. Jumpparille taisi valjeta...


Veneretken jälkeen söimme Niinisalon varuskunnasta haettuja munkkeja (ne olivat siellä ihan älyttömän halpoja (kuulemma "tavallisina" päivinä menee suunnilleen tuhat munkkia, erikoispäivinä jotai kuutisen tuhatta)). Ja tietenkin parisen sokeritonta. Juotavana oli joko kahvia tai teetä.


Jumppari-Kristiina asui ilmeisesti Kankaanpäässä. Hän näytti paikallisia nähtävyyksiä. Eipä niitä kovin valtavasti ollut. Saattoi tosin havaita, että Juhantalo oli aikoinaan kunnostautunut esimekillisesti hommamalla etuuksia kotipaikalleen.
Tämän reissun jälkeen olin ihan hyvällä tuulella. Mutta en todellakaan erikoisen pitkään. Päivällinen tuotti minut taas kunnon raivotilaan. Kun olin ottamassa jälkiruokaa. Mutta kukaan ei antanut sitä. Odotin ehkäpä viitisen minuuttia. Ei mitään. Raivostuin aika perusteellisesti ja vaadin joltain työntekijältä ravintolapäällikön näkemistä. Kuulemma se ei onnistuisi, eikä minkäänlaista varahenkilöä ei oltu osoitettu. Hmm, eikös tällaisesta lähde anniskelulupa? No, kuulemma huomenna päällikkö olisi paikalla. Sopii todellakin toivoa näin...


Pappa soitti minulle. Hän oli saanut sähköpostiviestini, jossa arvostelin suunnillen kaikkea ja kaikkia. Yleissävystä saattoi kylläkin päätellä, että hän oli ounastellut jotain tämäntyyppistä kypsähtämistä. Ja jopa aiemmin.

We had some kind of "different day" this afternoon. We had some kind of boat-trip (to lake "Jämijåärvi", which is just near us). I was in really bad mood (mostly depressed) in the morning: that made me feel much better. But then eating restored me safely in old feelings.


15.8 Keskiviikko

August 15th, Wednesday


Aamuyöllä sokerini humpsahtivat liian alas. Erittäin yllättävää oli se, että heräsin! Mutta nähtyäni sikamaisen hikimäärän, jopa minä ymmärsin mistä oli kysymys. Mittaus klo 5:35 antoi tulokseksi 1,6. Ja sittenpä syötiin: pari viiliä (joista toinen oli jokin omituinen sokeriviritelmä) ja ruisleipä. Ja sitten takaisin nukkumaan!


Se alkaa olla ihan kohta loppu; jumppa siis. Ja se oli klo 8:30! Pitskun jumpparit eivät edes kuvittele, että olisin elossa noin säädyttömään aikaan.


Ensikerralla pitäisi raijata rollaattori mukanani, jotta voisi saada joitain mittaustuloksia. Niin, ainoa muu, joka mitattiin tuon lisäksi, oli käsien puristusvoima. Eli jonkinlaisen kehityksen osoittaminen voi olla hankalaa. Tai jopa mahdotonta. Tai kyllä kehitystä on tapahtynut. Ihan varmasti on. Mutta sitä ei voi osoittaa millään.


Mitähän siitä sähkötuosta sanoisi. Jokatapauksessa jos sen teho perustuu plasebo-efektiin, niin minulle se ei toimi. Kun en juurikaan usko siihen.


Ravintolapäällikön vuoro kohdata kiusanhenki-Olli. Ensimmäinen kyselyni kohde oli joku ruoanjakelija, joka ei tosiaankaan tiennyt mistään mitään. Sitten tarjoilijan kimppuun. Hänen mukaansa hän on keittiön takana, tosi hankalassa paikassa. Mutta enhän minä ole ollenkaan kiinnostunut siitä! Mutta kyllä hän tulisi tänne. Ja aika pian tulikin. Olin kohtuullisen hämmästynyt siitä, että oli nainen. Mutta jokatapauksessa:


Iltapäivällä vuorossa oli ulkoiluryhmä. Eipä mitenkään valtaisan ptkää matkaa. Mutta kyllä minä olin taas hirvittävästi hiessä sen jälkeen.


Sitten senjälkeen oli vuorossa suihku: niinsanottu puolenvälin suihku, jolloin vaihdetaan insuliinipumpun katetri. Ei siis ampullia.


Mamma soitti ja sanoi, että Pappa ja Mika tulevat hakemaan minua perjantaina joskus iltaseitsemältä. Oikein erinomaista!!
Ja taas päivällisellä onnistuttiin pilaamaan tunnelma kerrassaan perusteellisesti. Halutessani jälkiruokaa (marjapiirakkaa ja tienkin sokeriton versio siitä) sain vastaukseksi, että sellaista ei ole! Siis tuollainen vastaus on oikeastaan äärimmäisen loukkaava! Olin puhunut ravintolapäällikön kanssa puolenpäivän aikaan ja nyt asia on jo vedetty vessanpytystä alas. Mitä perhanaa minä nyt teen??

Mika and my father will come next Friday. Quite late, so every therapy have been done already.


16.8 Torstai

August 16th, Thursday


HydroJet-hieronta oli aamulla ihan ensimmäisenä. Ja tietenkin minä myöhästyin siitä! Jokatapauksessa sain laskettua, että se hirove suihkutin tekee ilmeisesti 11-12 edestakaista matkaa siinä 20 min hieronnassa.


Minulla oli käytettävissä ihan onnettomanvähän aikaa ennen parturia, eli menin askarteluverstaalle kysymään mukejani. Ja ne olivat kuulemma kuivinuut. Ja poltettu (ihan tavallinen uuni riittää hyvin). Itseasiassa niin äsken, että ne olivat vielä aikamoisen kuumia. Okei, iltapäivällä sitten...


Täällä oli myös parturi. Tai kampaamo. Tai jotain. Jokatapauksessa paikka, jossa saattoi leikkauttaa tukkansa. Ja hoitelin myös niin, että parati siistittiin.


Tässä vaiheessa minulla oli lyhyt aika sähköpostille. Eilen illalla SurfEU:n postit olivat ihan kanttuvei, mutta tänään homma tuntui taas toimivan. Seitsemän viestiä. Joista kolme oli kylläkin typeriä, lähinnä raivoa herättäviä mainoksia. No, sentään nelisen kohtuullisen kunnollista viestiä.


Tietenkin olin jossainmäärin turhankin hilkulla liikuntaryhmään saapumisessa. Mutta eipä sillä ollut ihmeemmin väliä: he eivät olleet saaneet tehtyä yhtikäs mitään. Nyt kaikilla oli jonkinlainen kepuli. Jonka avulla sitten jumpattiin.


Lisää stressiä: ruokailu. Olin siinä avustusta kaipaavien jonossa, joka liikkui kerrassaan tappavan hitaasti. Jollinka kaksi takanani ollutta lähti kiilaamaan tosiaankin härskisti. Mikään pikkuinen asiasta paheksuntani osoittaminen ei riittänyt: minun piti huutaa suunnilleen kurkkusuorana.


Ja apua ei kuulunut. Minun oli ihan pakko itse alkaa. Silloin paikalle lennähti avustava hoitaja, joka kysyi, tarvitsenko apua. Miksihän olisi jonottanut jonossa, joka liikkuu äärettömän paljon heikommin? Niinkuin näkyy, en ollut enää tässä vaiheessa mitenkään erttaisella tuulella.


Ja sitten olikin taas ravintolapäällikön haukkumisen aika. Tarjoilijan mukaan hän ei ollut paikalla, vaan jossain neuvottelussa. Aika mielenkiintoista: mikä ihmeen neuvottelu tapahtuu nyt, ravintolapäällikön parhaana työaikana? Tietenkin voi olla niin, että hän on antanut ohjeet, ettei halua näkyviinsä. Jokatapauksessa jonkun vaikka tarjoilijan piti kuunnella valitukseni. Jälkiruoaksi oli eilen marjapiirakkaa. Pyysin hoitajaa tuomaan sokerittomainen vaihtoehdon siitä. Sitä ei ollut olemassakaan! Oli ravintolapäällikkö mitenkään reagoinut eilen antamaani palautteeseen? Vaikuttaa aikamoisen vahvasti siltä, että hän oli vähätvälittänyt siitä. Sellainen ei todellakaan ole hyväksyttävä suhtautumistapa.


Syönnin jälkeen vuorossa oli fysikaalisen hoidon loppuraportin aika. Olin ottanut huonaastani rollaattorin, jotta voisimme otta ajan määrätyltä matkalta. Se oli se sama 60m matka. Ja kyllä se sujui nopeammin: ehkäpä matkalla oli horjuntaa, mutta kyllä se kuitenkin meni.


Sitten mitattiin puristumvaoimaa kummastakin kädestäni. Muutokset olivat kerrassaan omituisia ja yllättäviä.

Nyt oli erinomaisen hyvä hetki hakea ne maalaamani teemukit. Ja kyllähän niistä tuli ihan kivoja!


Auditoriossa oli yleisluento. Joku sairaanhoitaja puhui verenpaineen hoitamisesta muuten kuin lääkkeillä. No, eipä niissä mitään suurempia yllätyksiä ollut. Ja - ikävä kyllä - se sairaanhoitaja ei ollut mitenkään mukaansatempaava puhuja. Huippu saavutettiin silloin, kun joku kuulijoista sai ilmeisesti epileptisen kohtauksen. Silloin sairaanhoi nimittäin häipyi! Läheiselle osastolle, mutta kuitenkin.


Eipä yleisökään mitenkään kauhean innostava ollut. "Lehmilauma" oli sana, joka ihmeemmin etsimättä tuli mieleen.
Toinen vähemmän hyvä piirre oli tietenkin se, että vekottimien käytön opettelu luennon kestäessä.


Keittiön kanssa oli tehty taas oikein todellista yhteistoimintaa: seuraavan päivän lounas oli todellinen malliesimerkki siitä, miten ei todellakaan pitäisi syödä. Todellinen huippu oli majoneesiin hukutettu katkarapu"salaatti". Siinä on sekä rasvaa että kolesterolia, ylenmäärin kumpaakin.


Illalla olikin sitten vuorossa kypsähtämisen huippu! Tapanani on ollut menna iltaohjelmien jälkeen katsomaan kirjaston PC:ltä minulle saapuneet sähköpostit. Yöhoitaja päästää minut kirjaston tietokoneelle ja katson ne sieltä. Niin, ja vastaan niihin, tietenkin. Näin teen jokainen ilta.


Tänä iltana saatoin onnitella itseäni: olin jo kymmeneltä illalla "valmis" telkkariohjelmien suhteen. Vautsi! Melkoisen ajoissa kirjaston koneella ja sitten sängyssä. Näin ei tosiaankaan tapahtunut! Odotettuani tunnin ajan, yökkö näyttäytyi ja ilmoitti (huomattavan nenäkkäästi) että hänellä on tekemistä vaikka kuinka ja että alemmalta osastolta löytyy yökkö. Voi varmaankin kuvitella, että sana "raivo" ei oikein kuvaa tunteitani. Se on aivan liian lievä sana... Kun tunnin odotuksen jälkeen saa jotain tuollaisia loukkauksia, niin se ei todellakaan paranna feeliksiäni!

I was at barber's this morning. After her operations I might even look like member of human race!

I was really "ready" of telly at 22:00. Now I'll go to library to read my incoming e-mails. But I need night-nurse to open that door. So, I wait for her. And wait. And wait! After one hour of waiting she finally came out of the room. And said - very unpleasantly - that she don't have the time!! The word "angry" does give only a small glimpse of my feelings!


17.8 Perjantai

August 17th, Friday


Yökkö on todellakin ylittänyt (tai alittaminen olisi varmaankin oikeampi ilmeisu) itsensä. Minulla oli ollut insuliinishokki joskus aamuyöstä. Sen saattoi havaita siitä, että vuodevaatteeni olivat läpimärkiä (siis ihan kirjaimellisesti niin) hiestä. Elimistöni oli sitten hoidellut asian kuntoon, laukaisemalla maksastani pläjäyksen sokeria. Mutta kyllä siinä ehti mennä kasa aivosolujakin...


Liikuntaryhmä oli ihan ensimmäisenä aamulla. Ja luonnollisesti minä myöhästyin pikkuisen sieltä! Kun katsoin, että olisi kuitenkin äärimmäisen tärkeää saada syötyä jotain. Mutta jumpparilta menee yleensä kymmenisen ensimmäistä minuuttia porukan saamiseen riviin. Tai johonkin muuhun ylenmäärin vaikeaan muodostelmaan.


Loppupalaute oli ideanakin vähemmän toimiva! Miten voi olettaa, että mitään järjellistä palautetta tulee? Kun jollekulle ryhmän jäsenelle käsite "huomenna" ei toimi; hän ei pysty ymmärtämään sitä. Onko palautteessa silloin mitään tolkkua? Ja toinen juttu: jumppari pyytää palautetta jumppareista. Kuka silloin kehtaa lintata?


Eli kyllähän palaute kuulostaa hienolta. Mutta sen arvo taitaa olla kuitenkin aika olematon!


Minulla oli vielä jumppa, ihan vihoviimeinen jumppa. Tälläkertaa touhusimme eräänlaisilla ylikokoisilla kuminauhoilla. Jotka oli jotenkin värikoodattu vastuksen mukaan: keltainen oli onnettoman heikko vastus, punainen oli tuhtimpi ja sitten on vielä sininen (minulla ei ole harmainta aavistustakaan, miten sen vastus asettuu.


Eilen siellä toimintaterapian verstaassa oli jokin ryhmä tai jotain sensuuntaista. Elikkä en rynninyt silloin mukinhakemiseen. Mutta nyt kaikki näytti oikein hyvältä ja sopivalta. Toimintaterapeutti (tai oikeastaan hän oli opiskelemassa joksikin askarteluvastaavaksi tai jotain siihen suuntaan) toi ne ihan huoneeseeni saakka.


Olin kuvitellut, että yhteistoimintaryhmä olisi tilanne, jossa annettaisiin palautetta. Ja niin olivat aika monet muutkin kuvitelleet. Mutta niin ei ollut, ryhmä oli kokonaan neurokallonkutistajan omaa. Jokatapauksessa porukka sai hänet puhumaan kirjoittamisen ongelmista. Mutta esitys, joka oli minulle ihan liian helppo, olikin pääosalle ryhmää täysin ylivoimaisen hankalaa käsittää.


Lääkärin lopputarkastus oli omalla tavallaan hupaisa juttu. Eipä siinä mitään ihmeitä ollut. Kaikki sujui normaaliin, tylsään tapaan - näin varmaankin lääkäri ajatteli. Mutta sitten hän teki pahan töpön ja kysyi väärän kysymyksen: "olitko tyytymätön johonkin täällä". Normaalisti vastaus olisi tylsästi: "ei". Mutta minulta oikein ryöppysi kaikenlaista. Lääkärin ilme taisi muistuttaa lähinnä Pandoraa lippaallatöppöilyn jälkeen...

Muuten, laatujärjestelmässä luultavasti lukee jotain sensuuntaista, että kaikki paperit ovat tietokoneella. Mutta eipä se oikeastaan ole noin! Kaikki paperit vain skannataan. Ne ovat vain siis kuvia!


Illalla, pikkuisen ennen seitsemää, paikalle tulivat Mika ja Pappa. He (tai siis oikeastaan Mika) olivat painaneet kaasujalkaa oikein tosissaan alas.


Oli oikeastaan ihan järkevää lähteä nyt, eihän jäljellä ollut enää yhtikäs mitään. Jopa lääkäri ymmärsi, että tässä oli järkeä.

This is at end now! The doctor agreed, that all therapies were over. So, it's easier to go this night.


Olli Arnberg <oar@arnberg.fi>

Vieraskirjani

Takaisin pääsivulle.

Kankaanpään perussivu

Olli Arnberg <oar@arnberg.fi>

Guest book

Back to main page.

Back to Kankaanpää page