Lattiajumppa

Se on siis jumppareille todellista hermolepoa ja elämän täydellisyyttä. Ei ehkäpä minulle, mutta toisaalta kukas minulta kysyisikään.

Jumpparit pitävät tätä "lattiajumppaa" huomattavan rasittavana juttuna. En tiedä, ehkä se on niin! Sain nyt sitten selityksen, miksi: kuulemma esimerkiksi pohkeiden lihasten käytön "ehkäisy", lisää rasitusta reisilihaksille (ja lantiolihaksiin, kuulemma).

Tässä on meneillään laskeutuminen lattialla. Ja niin, jumpparina on tälläkertaa Raija.

Useinmiten oikeastaan lattialle ei mennä ihan suoraan, vaan toispolviseisonnan kautta. Se on mitä ilmeisimmin aika tärkeää, mutta ei se oikein hyvin onnistukkaan minul.ta.

Ja sitten sama juttu toisin päin!

Tasapainon pitäminen on vaikeaa ns "matalissa alkuasennoissa", koska tukipinta alustaan on pieni. Vartalonhallinta vaikeutuu.

Ja sitten koko juttu päätetään siihen, että molemmat polvet ovat alhaalla. Se on helppo juttu!

Asento jäänyt hieman vinoksi oikealle (siinä jumppari (kuulemma tämä oli ainokainen hänen löytämänsä kirjoitusvirhe; aiemmin oli jumppatri) on ihan oikeassa). Pää hyvin ja katse edessä (ai...).

Tässä liikkeessä kallistetaan koko ruhoa suorana taaksepäin ja sitten takaisin ylös. Voin vakuuttaa, että se tuntuu aika voimallisesti reisilihaksissa!

Ja tässä pyritään mahdollisimman voimakkaaseen taivutukseen.

Lantio taakse ja vartalo eteen. Kädet symmetrisesti keskilinjassa.

Ja sitten jumppa "ositetaan " lyhyillä lepotauoilla. Se voikin olla ihan järkevää; luultavasti jumppa olisi loppujenlopuksi huomattavasti tehottomampaa ilman niitä.

Jumpparin mukaan tämä ei vielä ole ihan "symmetrinen" asento (ja tuo "symmetria" on jumpparin mielestä tosi tärkeä juttu). No joo, ei ole, sen näkee! Risti-istunta venyttää ja rentouttaa lantionalueen ja reisilihaksia.

Ja sittenpä symmetrinen asento: tältä sen suunnilleen pitäisi näyttää.

Nämä lantionnostojutut, ne ovat jumppareiden mielestä tosiaankin tärkeitä. Tässä on jo ilmeisesti aika pitkällä: lantio ja toinen tassu ilmassa.

Jumpparin mukaan tämä ei onnistuisi ilman vartalonhallintaa.

Jotain hienoa tässä oli. Tai sitten jotain huonoa. Mutta täytyy rehewllisesti sanoa, etten varsinaisesti muista kumpaa ja mitä!

Jumpparin mukaan hienoa (varmaankin jossain on järjestetty aiheesta tosi tieteellinen seminaari)! "Nosto ja eteenvienti jalalla samalla kun lantio pysyy keskiasennossa. Näyttää helpolta kun sen osaa!"

Ja sittenpä ylösnousu. Siitä ei olekaan vielä kuvaa!

Ja jumppari jälleen vauhdissa. Toispolviseisonnan kautta ylöstulo on "terapeuttista" - tapahtuu siis vartaloa ja jalkoja tehokkaasti käyttäen. On lisäksi turvallisin tapa ja itsenäinen!

Sittenpä polvillaan eteenpäin. Ja taaksepäin. Kuulemma tässä taaksepäinmenossa näkyy puolieroni. Hmm. Ikävää, että puolierot näkyvät vain tällaisissa hankalissa tilanteissa. Se oli nimittäin sitä; erittäin paljon.

Tuossa pyritään nostamaan toista jalkaani. Ensin pikkuisen vähemmän, sitten enemmän. Tietenkin sitä parempaa, jolloin huonommalle jää tukijalan rooli.

Sitten istutaan näin. Minä en oikeastaan ymmärrä, mitä ihmeen järkeä tällaisessa on. Kun koivet oikealla on vain kammottavan epämukavaa, niin koivet vasemmalle on puhdasta kidutusta.

Kuulemma sana "kidutus" on turhan jyrkkä. Ehkäpä niin. Mutta eipä tämä ole mitenkään miellyttävää.


Tuollainen "vatsa-alaspäin"-asento ei todellakaan ole tyypillinen minulle. En esimerkiksi koskaan nuku niin. Silmälasit ovat poissa, tietenkin.

Mutta onhan se ihan tärkeää näitäkin juttuja tehdä.

Sitten pannaan oikeaa kättäni eteen. Kyllähän tämä on aika inhottavaa. Muttei kuitenkaan niin inhottavaa: edessä on kohtuullisesti tilaa.

Tässä onkin meneillään selkäpuolen lihaksien jännittäminen. Nostan sekä kädet että myös yläruumista ylös.


Olin paukauttanut jalkani pyörätuolia vasten. Se nilkassa tököttävä luu. Mustelman nousemisen estämiseksi ja turvotuksen laskemiseksi pantiin kylmäkääre jalkaani. Se olikin erittäin toimiva juttu: seuraavana päivänä mustelma ei noussut, eikä turvotustakaan pahemmin ollut.

Mutta kieltämättä se oli oikeastaan aika tuskallinen juttu minulle: oikea jalkani on herkistynyt äärimmäisen voimakkaasti kylmään. Kylmäkääre on oikeastaan tuskallinen minulle. Mutta kuulemma se tuska kannattaa sietää, sillä kylmä rentouttaa myös spastisuutta ja antaa tuntemuksia tuntohäiriöisille raajoille (eikä mitenkään kivoja 8-(.


Sitten keskiviikkona 31.1.2001 (päivää ennen jkumppapaikan juhlaa) olin taas paukauttanut tismalleen saman luun tismalleen samalla tavalla. Ensinnäkin se paikka, johon rymäytän jalkani, on pyörätuolini jalkatuen kiinnityspaikka. Ja syykin on oikeastaan aika selvä: oikeassa jalassani on huomattavasti vilkastuneet refleksit. Pikkuisen painavammat tossut estävät nuo refleksit.

Ja kyllä se nilkka oli yhä seuraavana keskiviikkona yhtä omituisen tuntuinen. Eli kymäpakkaus. Joka oli aina yhtä inhottava juttu. Mutta se unohtui, kun kokeilimme tällaista sähköhärveliä, joka jäljittelee aivojen antamia hermoimpulsseja. Ja ei tuo kipeää tee; tosin se on aika omituisen tuntuista.

Minulla olisi selkeästi asiasta eniten iloa omiin kaulalihaksiini. Kun niiden normaali hermotus on vähän sitä ja tätä. Pääasiassa äärettömän heikkoa. Mutta kaula on hankalin mahdollinen alue: täytyy todellakin hyvin tietää, mitä on tekemässä. Umpimähkäinen söheltäminen siellä ei ole hyvä idea!


25.10.2001. Harjoittelijat (tai siis "vanhempi" heistä) näytti, minkälaisia temppuja minulla oikeastaa kannattaa/voi tehdä. Pääni onnettomat lihakset tekevät aikamoisen hankalaksi pääni nostamisen. Miten harjoittaa sitten vatsalihaksiani? Vastauksen antaa tämä megapallo.

Harjoittelijat näet tästä.

Jumpan lopulla on vuorossa vaikkapä tällainen käteni venytys. Ja oikeastaan ihan hyvä juttu, koska olen siinä vaiheessa jo melkoisen väsähtänyt.


23.10.2002. Harjoittelija-Vuokko teki tällaista jumppaa. Istun eräänlaisen tyynyn päällä. Sen avulla saa kohtuullisen järjellistä vartalon hallintaa (joka jumpparien mielestä on kerrassaan äärettömän tärkeä juttu). Ja kuulemma on oikein hyvä juttu harjoitella sitä näin alhalla: en ainakaan tipu erikoisen korkealta!

Ja tuota "ylemmäs" en todellakaan saa käsiäni. Vasenta enkäpä pikkuisen, mutta ei kylläkään kovcin valtaisan paljoa.


Olli Arnberg <oar@arnberg.fi>

Vieraskirjani

Takaisin jumppapaikkaan.

Takaisin pääsivulle.