Kävimme syömässä.
Tai siis minä söin ja muut katselivat päältä.
Ei oikein mukavaa!
yt yritän saada edes jotain kirjoitettua, ennenkuin vanhempani
tulevat tänne. Kirjoittaa, tosiaankin. Tekstiä on tullut
suunnilleen (aika paljon ylikin) 2000 merkkiä per päivä:
se on suunnilleen A4-arkki, joka olisi ihan täynnä.
Mutta luulen, että kirjoittamisene määrä heikkenee
tulevaisuudessa. [Myöhemmin lisättyä: eipä
näytä siltä.]
Vanhemmat tulivat joskus pikkuisen vaille keskipäivän.
He olivat olleet edellisen yön Tampereella. Jokatapauksessa
he olivat syöneet hotellissa huomattavan runsaan aamiaisen,
joten syöminen täällä ei ihmeemmin innostanut.
Tai oikeastaan joku sukukokous oli ollut jossain Tampereen lähellä.
Kävimme syömässä.
Tai siis minä söin ja muut katselivat päältä.
Ei oikein mukavaa!
Johan oli keittiössä tehty taidetta.
Lähdimme sitten
Kankaanpäähän. Vanhempani olivat saaneet ostettua
joltain puutarhurilta laatikollisen kukkia. Niin paljon, kun loodaan
vain saa, maksaa viisikymppiä. No, nyt on tietenkin puutarhurille
suunnilleen se tilanne, että myytävä on. Kaikki,
minkä myy, on plussaa. Mutta ongelmana oli se, ettei pyörätuolini
ja tuo kukkalooda mitenkään mahdy yhdessä auton
tavarasäiliöön. No, kukkaset parkkipaikan laidalla.
Jos jotakuta syvästi innostaa pöllgiä kukkia, niin
minkäs sille voi (eipä ketään innostanut).
Kukkien haisu (siis se ei ollut mitenkään miellyttävä
haju) toi muuten mieleen Välimeren maat. Siis niissä
on jotain niistä kukista pensasaitoina.
Siis Kankaanpäähän.
Ihan ensimmäisenä ostettiin kaupasta limppaa (se suhteellisen
tavanomainen määrä eli neljä puolitoistaliträista
(sellaista säälittävä puolilitrainen on syytä
päästää kasvamaan ja litrainenkin on vielä
alamittainen) valokokista). Ja suolapähkinöitä
- ihania suolapähkinöitä. Ja joitain namuja (vanhempani
olivat kyllä tuoneet ihanaa suklaata). Siis suklaasta minä
tykkään ihan hullunlailla. Kyllähän lakritsikin
olisi erinomaisen hyvää, mutta sokeritonta lakua ei
tahdo saada yhtään mistään. Sitä ei yleensä
ole edes erikoisliikkeissäkään.
Ja
sitten torille jäätelöä syömään.
Pallo sokeritonta jäätelöä, joka oli maustettu
päärynällä ja (ilmeisesti) toffeella. Siellä
oli jokin kohtuullisen omituinen muistomerkki, jonka tarkoituksesta
ei ollut todellakaan hajuakaan. Olikohan siinä ystävyyskuntien
vaakunoita, vai mitä ihmettä?
Sitten lähdimme
"rantaan". Kankaanpään kaupunki sijaitsee
järven pohjukassa ja järvestä lähtee joki
(huomattavasti pienempi kuin jokin Kemijoen kaltainen hirviö,
mutta kooltaan suunnilleen Espoonjoen luokkaa). Isäni sai
lähteä hakemaan tässä vaiheessa autoa.
Siellä oli jokin
(ei tosiaankaan harmainta aavistustakaan, mikä) kahlaajalintu.
Aikamoisen pitkät koivet, joilla se juoksenteli - sillä
ei näyttänyt olevan juurikaan halua lentää.
Mutta ei se niin lähelle päästänyt, että
kunnollisen kuvan olisi saanut. Nokkakin oli huomattavan pitkä
ja soukka. Tai ei niin epätavallisen pitkä, mutta erittäin
soukka.
Lähdimme takaisin. Ja oikeastaan ihan hyvä niin, koska
synkät pilvet alkoivat olla aina vain enemmän ja enemmän
taivaalla. Ja ensimmäiset pisarat putosivat silloin (mutta
nyt kun kirjoitan tätä (iltaseitsemällä),
ilma on oikein erinomainen).
Kävin suihkussa. Samalla käyttämäni insuliiniampulli
vaihdettiin uuteen. Lahjoitimme (roskis olisi ollut toinen vaihtoehto)
kirjastolle läjän tietokonelehtiä. Ihan koreita
lehtiä, juu. Mutta lukeekohan niitä kukaan? Seuraavana
päivänä se nippu oli yhä pöydällä,
kukaan ei ollut edes selaillut pinoa. Mutta senjälkeen ne
ovat menneet lehtihyllyyn. Taitaapi olla niin, että saan
suunnattua aika huomattavasti tämän kirjaston lehtivalikoimaa.
Joku sotaveteraani oli alkanut muistella Mammalle. Ja ilmeisesti
vähemmän miellyttäviä muistoja. Pitäisi
muistaa oleellinen linttauslause: "siitä on jo suunnilleen
kuusikymmentä vuotta, ketä se enää kiinnostaa".
Sotaveteraanit kaikkoavat kyllä tuollaisen lauseen jälkeen.
Mutta jos heille ei selvästiilmoita, ettei ole asiasta kiinnostunut,
niin...
Mutta leipää nassuun ja matkaan! Edessä on suunnilleen
kolmen tunnin ajo. Kuulemma Porin kautta ja se ei ollut ollenkaan
hyvä idea.
This Sunday would have been really extremely boring day. But my father and mother came. That was really excellent thing. We went to Kankaankaanpää city center. Which really contained just nothing! I can admit, that Helsinki is rather small city. But this?
Taas heätys törkeän aikaisin. Ainoan poikkeuksen tähän poikkeuksellisen julmaan kidutukseen tuovat vain oikeastaan viikonloput, jolloin herätys on vain sikamaisen aikaisin.
Aamiaisella autoin itse itseäni. Kun ketään ei kuulunut ehkäpä viiteen minuuttiin, niin noin on syytä tehdä (kun ensimmäinen hoito on kohtuullisen pian). Varsinkin kun tarvitsen apua vain ruokatarjottimen viemiseen linjastolta pöytääni. No, kyllä se onnistui jotenkin ilman apuakin.
Fysioakustinen tuoli, jota voisikin kutsua vaikkapa sähkötuoliksi tästä eteenpäin olikin sitten vuorossa. Ja minähän olen aika skeptinen sen tehon suhteen. Voi olla, että joillakin se toimii. Mutta luultavasti ei minulla. Varsinkin kun asentoni ottaa niskani "irti".
Ulkoiluryhmä
oli nyt tosi kammottavan rasittava. Ulkona oli aiemmin satanut
ja ilma oli siitä syystä kamalan kostea. Epämiellyttävää!!
Sinänsä ilman lämpö olisi ollut ihan hyvä,
kohtuullisen viileätä. Mutta näin kostealla se
ei todellakaan ollut mitenkään erikoisen virkistävää.
Kuljimme rakennuksen ympäri "oikealle päin".
Siinä oli lenkkipolku, jonka toinen puoli oli arvaltoitu
pyörätuoleja ja rollaattoreita varten. Maasto oli kait
osittain kangasmaastoa (onhan tämän paikan nimi Kankaanpää).
Tai ei, kyllä se oli kosteampaa. Kuljettavan matkan oli ehkäpä
puolisen kilometriä.
Minulle se oli turhan pitkä matka! Kulkuvauhtini hidastui
(alussa se oli ihan mukava) ja hidastui. Sen jälkeen menin
huoneeseeni ja aloin siellä hikoilla jälkikäteen
ihan valtavasti. Ja olin lisäksi ihan hengastynyt - ihan
liian pitkään. Siis perhanan paljon liian pitkään.
Lounalla oli taas sama tehottomuus-ongelma. Oikeastaan ketään
ei ole ruokalinjastolla, kaikki vain odottavat ruoanjakajia. Siis
ongelmana ei tosiaankaan ole ruokalinjaston kapasiteetin riittämättömyys.
Ongelmana on se, että avustajia on ihan riittämätön
määrä.
Heti syönnin jälkeen olisi ollut liikuntaryhmä.
Minulle se oli kuitenkin liikaa: ulkoiluryhmä oli saanut
minut jo ihan piippuun. Minä en oikeastaan edes osaa löysäillä:
jos teen jotain, teen sitä 100% teholla. Eli sanoin ryhmän
vetäjälle (tai siis sama jumppari-Kirsi vetää
pääosan ryhmistä), että nyt ei osaltani toimi.
Ja menin huoneeseeni lepäämään. Lisäksi
porukalle jaettiin niitä ilmapallo-sulkapallo-vehkeitä.
Minulla se ei oikein toimi: stereonäön puute tekee etäisyyden
arvioinnista hankalaa ellei mahdotonta ja en oikein kunnolla pysty
katsomaan ylöspäin.
Sosiaalityöntekijän ryhmä oli taas Schwarzeneggerin
monologin paikka. Siis, kunhan sosiaalityöntekijä tuli
maisemiin: hän myöhästyi oikein kunnolla. Nuo valitukset
ja kuitenkin itsensäkehumiset ottavat minua jo aika paljon
aivoon.
Askartelussa tein
sitten jonkinlaisen teemukin. Vaihtoehtoja eri asioihin oli kasapäin,
mutta varmaankin muki olisi jopa hyödyllinen juttu. Ensinnä
suojattiin maalarinteipillä mukin ylä- ja alaosat ja
"juomisrivan" lähiosat. Lopuksi pantiin pikkulätkä
maalarinteippiä, joka jättää kivan valkoisen
alueen, johon voi kirjoittaa nimeni. Sitten maalaukseen. Kahta
sinistä, joita tössöteltiin ympäriinsä.
Sitten pikkuisen hopeaväriä päälle. Ja paljon
kuparinväriä. Siitä tuli jopa yllättävän
hyvännäköinen. Lopuksi teipit otettiin pois ja
askartelunohjaaja kirjoitti nimeni paljastuneelle valkoiselle
alueelle. Minä en tosiaankaan kirjoita, en missään
tapauksessa.
Digitaalikameran ensimmäinen kasetti tuli nyt täyteen!
84 kuvaa. Mutta saa nähdä, kuinka monta niistä
tulee hyödynnettyä. Nyt käyttöön Kankaanpäästä
ostettu uusi (ihan samankokoinen kuin edellinenkin).
lalla oli vuorossa se "tavanomainen". Eli siis saapuneiden
sähköpostien lukeminen ja niihin vastaaminen kirjaston
tietokoneella. Tänään oli kerrassaan onneton päivä:
vain kolme viestiä. Ja kun yksi niistä oli vieläpä
roskapostia. Sitten päiväsalissa vielä telkkaria.
Olen tosiaankin äärettömän häpeissäni
tästä aamusta. Nukuin nimittäin pahasti pommiin:
heräsin vasta aamiaisen jälkeen, kymmenisen minuuttia
ennen jumppaa (olen ilmeisesti oppinut herätyskellon paikan
ja saan sen hiljaiseksi ollenkaan heräämättä).
Hälytin tässä vaiheessa toimistoon ja pyysin heitä
soittamaan jumppaan, että myöhästyisin joitain
minuuttejä. Ja näin siinä loppujenlopuksi kävikin,
en minä kovin montaa minuuttia myöhästynyt.
Jumpassa oli tälläkertaa
vuorossa trampoliini. Siis ei sillä tosiaankaan pompita,
mutta se muodostaa jumppareiden niin palavasti rakastaman epävakaan
alusta. Ja vaikka potilas rajahtaisikin alas, kaikki mahdollinen
on pehmeää tai pehmustettua: siinä ei saa itseään
rikottua, ei vaikka yrittäisi.
Ja sitten jonkinlaista yritystä kävelyyn. Jumppari oli
ihan selvästi tekemiltäni sivuilta mallia, miten homma
sujui aiemmin. Eli tämä kuvaa tekemistäni sivuista
vähitellen tulevaa hyötyä. Sinänsä en
todellakaan missään tapauksessa tavoittele mitään
hyötyä tai mitään sellaista. Minulle tuottaa
iloa ihan yksinkertaisesti se, että sivut ovat olemassa.
Ja kyllä niiden käytöstä kertovat laskurit
sanovat, että jotkut jopa lukevat niitä sivuja. Siis
kun kuukaudessa tulee jopa kymmenentuhatta sivunhakua, niin todellakaan
kaikkea ei voi selittää hakukoneilla.
umpan jälkeen olikin vasta aamiaisen vuoro. Varsinainen aamiaisaika
oli jo aikoja sitten mennyt. Mutta otin kuppilasta sämpylin
ja kupin teetä. Se riitti. Telkkarista näytti tulevan
jotain ohjelmaa viimeviikonvaihteisesta assembly-tapahtumasta
- en katsonut sitä liian tarkkaan, koska en halunnut oksentaa
murkinoita pois...
Rentoutusryhmän paikka (Huilimo) on tässä ihan
osastoni vieressä.
Sähköposteja olikin tullut mahtava määrä:
14 kappaletta. Tosin pääosa niistä näytti
olevan yhdeltä ja samalta ihmiseltä. Tämä
on hänen tapansa, oma viesti jokaisesta pikkurippusesta.
Omalla koneellani olen pystynyt kokoamaan yhteen viestiin kaiken
mahdollisen. Mutta täällä en! Eli nyt hän
saa vastaavan ryöpyn viestejä.
On selvää, miksi tätä aikaa nimitetään
mätäkuuksi. Vanhempani toivat minulle oikein herkullisen
viinimarjapiirakan. Ja nyt - jo kahden päivän kuluttua
- se on homeessa. Voi perhanan perhana!!
Iltapäivän lopulla oli taas kuntosaliryhmä. Ja,
kuten tavallista, revin itseäni 100% teholla. Minkäs
minä sille voin: kun alan johonkin teen sen ihan täysillä.
Nytkin yläruumiini suunnilleen kaikki lihakset ovat krampissa!
Illalla olisi pesisottelu: Kankaanpää - Pattijoki. Kankaanpäällä
ei ole homma mennyt erikoisemmin hyvin (perussarjan kahdeksan
ylintä pääsee pudotuspeleihin ja neljä alinta
karsii tippumisesta; Kankaanpää ei kuulu kumpaankaan
näistä ryhmistä, se on nyt toinen niistä joukkueista),
siksi henkilökunta ei ole ihan innoissaan viemään
porukkaa katsomaan, kuinka Kankaanpää saa taas kunnolla
selkäänsä.
Pelin oli kehittänyt Tahko Pihkala amerikkalainen baseball
esimerkkinään (näin ei kylläkään
pidä mennä sanomaan Pohjanmaalla, ellei ihan välttämättä
tahdo puukkoa keuhkoihinsa). Huomattavana juttuna oli raa'asti
maanpuollustushenkin: pelissä opetettiin käsikranaatin
tarkkaa heittotaitoa ja rynnäköimistaitoja.
Jotenkin peli on juurtunut umpijuntteihin. Kyllähän
sitä on yritetty saada rahan voimalla Hesaan, mutta epäonnistuneiksi
yrityksiksi ne ovat jääneet.
I was really shamed about this morning. Because I overslept badly. But I didn't missed so badly the physio.
I wanted to go to game of 'pesäpallo'. That's our version of baseball (don't say that thing in some parts of Finland, unless You have strong desire for suicide). But they didn't made anything for it. I didn't like the situation!
Hieronta oli aikalailla aikaisin aamulla. Hieroja oli aivan innoissaan
jostain tietokonepelistä: siinä sai toimia ihan itse
palkkamurhaajana! Mitä ilmeisimmin jokainen ihminen haluaa
joskus purkaa aggressionsa. Tässä joku huumekuningas
oli saatu ilmeisesti ihan menestyksellisesti hengiltä.
Jalkojenhoito oli
sitten. Kuinkahan monta kertaa minun on toistettava, että
tämä on oikeastaan välttämätön pakko,
ei missään tapauksessa mikään miellyttävä
juttu. Jaloissani on kasapäin ikävähköjä
refleksejä, joita vastaan minun on yritettävä taistella.
Jalkojenhoitajan mukaan diabetes, siis nimenomaan vanhuustyypin
diabetes, on nopeasti lisääntyvä sairaus. Ihan
totta. Ja nyt olisi aika valistukseen ja elintapojen muutokseen.
Totta sekin, täältä voisi aloittaa...
Syönnin jälkeen
oli vuorossa uinti (yksityisallas, kuten sitä täällä
nimitetään). Vaihdan huoneessani päälleni
uikkarit. Ja sitten sellainen pyörätuoleja varten suunniteltu
kylpytakki (oikeastaan se on pyyhe, jossa keskellä on reikä
päätä varten. Minut kuljetetaan ensimmäiseen
kerrokseen suihkutuolilla (nimenomaan, minut kuljetetaan, koska
se on sellainen, jota en edes teoriassa voisi itse käyttää).
Minulla oli kengät päälläni, mikä oli
virhe, mutta minkäs sille voi.
Altaassa jumppari (uimapuvussa, tietenkin) taluttaa minua. Joitain
vesijumppaa tai jotain. Ja sitten, lopuksi, jonkinlaista selkäuintia.
Jumppari taisi olla
pikkuisen (eikä ehkä niin pikkuisenkaan) pelästynyt
aiemmasta romahduksestani ulkoiluryhmässä. Että
nyt ohjelma oli huomattavasti lievempi. Eli nyt kuljimme vain
lyhyen lenkin ja sitten vuorossa oli bocchian peluuta (käytönnössä
ihan sama kuin petanque, pallot ovat vain "löllöjä").
Niin, ja olihan tämä hänen viimeinen ulkoiluryhmä
kanssamme.
Rymämme on tässä.
Sen jälkeen alkoikin puhelin soida! Kaikkein pervoin puhelu
oli taatusti Pitskun jumpasta. Siinä Anita ihmetteli, missä
olin! Ei vaatinut mitenkään ihmeempää vakuuttelua,
että hän uskoi, että minä todellakin olen
vielä Kankaanpäässä. Kun se oli kuulemma takanapäin
- niin siis hänen laskuoppinsa sanoi...
Päivällisellä jälkiruokana oli lättyja.
Eikä sokeritonta hiiloa. Ilmoitin aika kovaäänisesti
haisevan vastalauseeni. Ilmoitin, että sokeritonta hilloa
on ollut olemassa jo ainakin 25 vuotta. Siitä ajasta tiedän,
koska niin pitkään minulla on ollut sokeritauti. Perhana!
Jopa täällä periferiassa, missä lähikaupassa
tahansa, sitä on.
Ilmeisesti keittiössä saatiin jokseenkin voimallinen
sätky. Minulle tuotiin sitten jonkinlaisia mustikoita lättyjen
päälle. En oikein tiedä: en usko, että metsästämällä
yksittäisiä mustikoita, oikein saavutettaisiin sama
lopputulos...
This physio-girl is going to in vacation for about month. But she can't really relax a bit: she is going to be married!
Aamulla oli HydroJet-hieronta ihanasti vasta 9:30. Kotona en edes
harkitsisi pystyynnousua noin säädyttömän
aikaiseen aikaan. Mutta täällä se on suunnilleen
myöhäisin mahdollinen aika aloittaa jumpat.
Ryhmässä
oli tälläkertaa sählyä. Kuulostaa mahdottomalta?
Tietenkin tavanomainen olisikin. Mutta kun sääntöjä
on muokattu aika voimallisesti homma onnistuu. Kenttä on
ihan pieni, ehkäpä kolmisen metriä kertaa kymmenen.
Kuntoutujat oli jaettu kahteen joukkueeseen. Tyyppi kummastakin
joukkueesta istu vastakkain ja huitoi sählymailalla. Ja nimenomaan
huitoi, onneksi siinä keskellä ei ollut ketään;
siitä olisi tuskin selvinnyt hengissä. Periaatteessahan
naila ei saa nousta maasta. Mutta se on vain periaatetta... Ja
sählyhän on äärimmäisen innostavaa: porukkahan
oli aivan innoissaan. Liiankin, itse asiassa. Mutta toisaalta,
kun aika monelle oli aika epäselvää, kumpaan maaliin
pelata. Saati sitten, kummassa joukkueessa he ovat...
Uskomatonta sähköpostia. Ensin Hemanuksen Kirsi ja sitten
Baijarsin Anna (hän oli kuullut Kirsiltä). Molemmat
tuntuivat tykkäävän kuvistani, erikoisesti Uusmäen
kuvista; siellähän he olivat viettäneet lapsuutensa.
Ja sitten tietenkin kuvat Annan jälkikasvusta. Olihan Anna
ollut molempien (erikoisesti Kirsin) kanssa lapsena.
Pyörätuolin renkaissa näytti taas olevan heikosti
ilmaa. Respasta he pystyivätkin ohjaamaan minut huoltomiesten
pakeille. Ja ennenkaikkea he osasivat neuvoa, minne mennä.
Ja löysinkin oikean paikan ihan helposti.
Iltapäivällä
oli vuorossa jumppa. "Normaali" jumpparini jää
lomalle (mennäkseen naimisiin) ensi viikonloppuna. Seuraaja
oli katsomassa, miltä homma näyttää. Tietenkin
tilannetta piti käyttää hyväkseen: hän
sai ottaa kuvia. Ja kieltämättä kamera oli äärimmäisen
helppo käyttää: senkun osoittaa haluttuun suuntaan
ja painaa nappia. Vaatii jo aikamoista saada töpättyä!
Sitten hain askartelusta maalaamani teemukin. Siinä on teksti
"OLLI". Aloin suunnilleen heti miettiä, kannattaisiko
tehdä toinen tekstillä: "VIERAS". Siis tyylillisesti
suunnilleen samanlainen. Oma mukini on pääasiassa sininen,
vierasmuki olisi joko aika kirjava tai sitten punainen.
Syönnin jälkeen on aika mennä ilmeisesti suihkuun.
Vaihtaa insuliinipunpun ampulli kuitenkin.
Liikuntaryhmässä oli tälläkertaa jokin iso
varjo. Siis ehkei laskuvarjo ole noin suuri, mutta eipä se
paljon isompi voi olla. Sitten käytössä oli pallo,
joka aluksi piti saada varjon keskiaukosta läpi. Sen jälkeen
se piti saada "kiertämään" aukkoa. Ongelman
muodosti molemmissa tapauksissa yli-innokkuus: vaikka ryhmässä
olisi seitseman rauhallista, niin yksikin yli-innokkaana heiluva
tuhoaa kaiken.
Jumppari sai punnertaa ihan viimetöikseen. Mutta kuulemma ei liikaa. Kun hääpuku olisi saatava kiinni. Ja tietenkin on syytä ajatella myös sulhon hyvinvointia: liian treenattu morsmaikku pläjäyttää turpiin!
Liiketerapiassa oli nyt taas kokeilua rollaattorikävelystä.
Kirsi oli hakenut rollaattorin huoneestani. Nyt sai käveltyä
saman lenkin kahteen kertaan. Myönnän kyllä, että
toinen keikka - siis sen loppu - oli suunnilleen liikaa minulle.
Mutta niin se vain on, edellisellä kerrallä läkähdyin
kertaan.
Siirryimme Areenaan. Siellä oli vuorossa tehdä erilaisia
harjoituksia lähinnä käsilleni. Lähinnä
venyttelyjä sun muita sellaisia. Jalat saivat nyt levätä!
Mutta en minä mitenkään hirvittävän onnellinen
ollut tästä kidutuksesta.
Kirsi palautti rollaattorin ja minä menin sopimaan toimintaterapian
ihmisten kanssa uudesista teemukiversioista.
Jumppari ei ollut yhteistoimintaryhmässä. Eikä
neurokallonkutistajakaan: hänellä oli kuulemma kurkku
kipeänä. Eli hommaa hoisi joku muu - minulla ei ollut
hajuakaan, kuka. Kun nimimuistini on sitä, mitä se on.
Asiaa heikentää vielä oleellisemmin se, ettei sanonut
nimeään tai edes tehtäviään täällä.
Lähinnä siinä puhuttiin tulevasta "erilaisesta
päivästä". Minulla ei tosiaankaan ole harmainta
aavistutaa, mitä silloin tehdään. Tai miksi. Mutta
sentään sain vakuutettua, että kannattaa todellakin
ottaa mukaan myös sokeriton vaihtoehto.
Iltapäivällä kävin muuten varaamassa itselleni
ajan parturista. Hän saa leikata tukkani ja siistiä
partani.
Ja nyt sitten odotetaan
murkinaa. Oikeastaan aika useinkin kirjoittelen päiväkirjaa,
odottaessani murkinoinnin alkamista. Huonekaverillani on elkkarimme
auki. Ja tähän aikaan sieltä tulee 'Matlock' ja
sitten jokin aussisarja.
Ajattelin, etten mene ihan heti viideksi sinne. Varmaankin neljännestunnin
myöhästyminen on ihan riittävää, jono
on silloin taatusti kadonnut. Väärin! Näyttää
siltä, että puoli tuntia on oikeampi arvio asiasta.
Insuliinipumpusta loppui patteri antaessani murkina-annosta. Sehän
on normaalisti ihan helppo juttu: mutta ei tälläkertaa.
Ilmeisesti tilanne olikin se, että molemmat patterit olivat
päättäneet kuolla ihan samanaikaisesti. Silloin
tilanne on erittäin vakava: minulla tuli lähinnä
mieleen keskeyttää koko jakso. No, sentään
vihdoin ja viimein sain jotain järkeä pumpun toimintaan...
A-studiossa oli juttua juuri portaaleista. Kuinka ne olivat tuntuneet
ihan varmoilta rahantekokoneilta, kuin olisi saanut oman rahanpainokoneen.
Mutta todellisuus on ollut ihan jotain muuta. Kun asiakkaat eivät
teekään niin kuin kauppias toivoo: siinä heikkenee
halu mainostaa. Minä itse olen sellainen "ei-toivottu"
asiakas. Kun nimittäin käytän surfEU:n portaalia
vain ja ainoastaan minulle tulleen sähköpostin lukemiseen.
Perjantai-illalla tuli sentään sivistynyt telkkariohjelma:
Billy Wilderin ohjaama "Irma La Douce - Pikku pariisitar"
(Irma La Douce, 1963). Sen jälkeen menin paikalliseen
kirjastoon (yökkö sai avata oven) lukumaan (ja mahdollisesti
vastaamaan (jos tarvetta on!)) saapuneet sähköpostini.
Ja yllättävän monta niitä olikin: kuusi kappaletta.
Onnistuin löytämään sieltä jopa ohjelmointivirheen.
Kun aloitin vastaamaan (perhanan pitkään) viestiin perjantain
puolella ja sain hommelin valmiiksi lauantain puolella, menikin
kaikki pieleen.
Okay, this week is actually at end!
By the way, one of our TV-talk-shows looked about portals. I use one by 'SurfEU', when I'm there. I'm definitely not a good customer!!
Joskus yöllä pumppu sekosi taas. Mutta nyt sentään
tiesin siihen tepsivän tempun. Joka kyllä toimi. Mutta
patterit alkavat loppua... Hoitelin hommat kuntoon päiväsalissa.
Sielläolleesta MM-lähetyksestä sain selville, että
Suomen mieskeihästoivot olivat töpeksineet oikein raskaasti:
aluksi he olivat koko konkkaronkka karsiutumassa. Pikkuisen myöhemmin
kävi kyllä selväksi, että sentään
yksi päsee loppikilpailuun. Pessimistinen (usein sitä
kyllä nimitetään realistiseksi) arvioni on se,
että hän karsiutuu sitten loppukilpailussa... [Itseasiassa
ei, hän sai jopa hopeaa!]
Anna ja Mika perheineen ovat tulossa joskus iltapäivällä.
He soittivat minulle joskus klo 13:30, Tampereelta. Koskikeskuksen
parkkihalli pätki puhelua aika pahasti!
Puhelinnumeroitteni ohjelmointia pitää saada huomattavasti
paremmin ajantasalle: Annalla ei ole ollenkaan GSM-numeroa ja
Mikankin taitaa olla ja parin työpaikan takainen (eli siis
tosi ammoinen). Minulla ei ole harmainta aavistustakaan, kuinka
ohjelmointi tehdään, käyttöohjeessa se on.
Eikä tässä ole mitään "käyttöä
helpottavia toiminteita". Koska nimenomaan tämän
vekottimen käyttäjiltä on tiedusteltu, mitä
parannuksia he haluaisivat. Ja sitten muutokset on tehty seuraavaan
malliin (joka olikin sitten aivan uskomattoman suosittu).
Annan perhe tuli vasta suunnilleen neljältä iltapäivällä.
Se oli vähän turhan myöhään, ikävä
sanoa, mutta näin on. Siis nimenomaan hankalaa oli se, että
minun piti mennä kesken kaiken syöhään päivällistä.
No, homma hoitui ihan kivasti.
Ensialkuun
menimme huoneeseeni. Sitten pitikin alkaa näyttää
paikkaa. Ensin vaikkapa kirjastoon. Siellähän on tietokone,
jolla pidän yhteyttä. Mutta ei se tenavia kiinnostanut.
Fortuna-peli, siinä oli sitä jotain. Ja isäkin
kiinnostui koronasta.
Viimein
alakertaan. Liike herätti suurehkoa ihastusta. Itseasiassa
niin suurta, että natiaiset eivät päässeet
sen ohitse katsomaan jumppaosastoa.
Pauliin oli selvästi
tarttunut pelihimo. Hän oli ronkunut vanhemmiltaan kympin
rahaa, jolla pelata täälläollutta pokeripeliä.
Ja uskomatonta: hän voitti taas.
Ulkona oli jonkinlainen
lapsilletarkoitettu leikkialua. Mikä oli Paulin ja Tuulin
mielestä oikein mukava juttu. Minun itseni täytyi mennä
syömään ruokasaliin. Kun sen aika oli jo. Ja kun
tenavat leikkivät innokkaasti leikkialueella, niin mikäs
siinä.
Kun olin syönyt, kiersimme rakennuksen. Ja sitten lähdimme
autolla "kaupunkiin". Pyörätuoliani ei saanut
mitenkään mahtumaan auton tavarasäiliöön;
se täytyi jättää tänne. Näimme siellä
paikallisen rautatieaseman. Aika uskomatonta! Se oli nimittäin
uskomattoman rapistuneessa kunnossa. Sitten siirryimme paikallisen
uimarannan luo. Siellä natiaisille annettiin jonkinlaisia
eineshampurilaisia murkinaksi.
Ilmeisesti jotkut Mikan kummit olivat asuneet jossain täällä.
Ei Mika tarkempaa paikkaa oikeastaan tiennyt.
Kuntoutuskeskuksessa
leiriydyimme pienen lasten leikkipaikan lähelle. Se oli aika
"helpolla" tehty: joku kiva pikku teltta, keinuhevonen
(se taisi tosin olla turhan pieni molemmille) ja nukkekoti. Ja
sitten siellä oli limppa-automaatti. Anna joi putelillisen
valokokista (ilmeisesti lähinnä kofeiinin takia). Itse
otin Fanta Lightin. Hmm, sitä automaattia ei todellakaan
ole suunniteltu mitenkään järkevästi: putelin
oikein rymähtävät alas. Varsinkin kokikselle sellainen
aiheuttaa aika ikäviä juttuja.
He lähtivät pois suunnilleen iltakahdeksalta; ehkäpä
pikkuisen ennen sitä. Ja kun edessä on suunnilleen kolmen
tunnin ajo. Uuh, siinä sitä riittää.
Minä olen ihan liian kiltti! Pyrin aina ottamaan muut huomioon.
Iltaohjelmien jälkeen minulla oli tarkoituksena lukea itsellenitulleet
sähköpostit kirjaston tietokoneella. Mutta. Jotta hoitaja
olisi voinut päästää minut kirjaston tietokoneelle,
hänen piti auttaa kaikkia kutsuneita. Siinä meni neljännestunti.
Sitten vihdoin ja viimein kirjastoon. Siellä oli jo joku!
Joka katseli Internetistä löytyviä pornosivuja.
Ei siinä mitään pahaa ole. Mutta, kun haluaisin
itse katsoa nopeasti postini - siihen ei paljoakaan aikaa mene.
Ja sitten voi jatkaa!
Today my sister Anna and her kids visited (and, of course, husband, too). They came much later, I have expected.